ÜBERKUUL.

35-vuotias helsinkiläinen mies yritti anastaa Sisu-pastilleja ja pähkinöitä Senaattorista keskiviikkona klo 14.30 aikaan. Tapauksen tultua ilmi mies vastusti sekä liikeyrityksen järjestysmiestä että poliisia. Lopulta sisua liiaksikin omannut mies vietiin poliisin pahnoille rauhoittumaan.

Kirkkonummen Sanomat, N:o 24, 26.3. 2009

(Toim. huom. Senaattori on paikallinen ruokakauppa.)

Hieman kevyt olo. Kolmanneksen elämääni  hallinneen korkeaoktaanisteknologisen juggernautin viitta on vihdoin karistettu yltäin.

Nyt jotain omaa.

Mitä mahtuukaan yli vuosikymmeneen? Ja mitä jäi käteen? Paljon hyviä muistoja, oppeja, uhrauksia, kalvoja ja…kahvia.  Erittäin paljon.

Vanhasta uuteen, työvälineesta toiseen (samaan). Onneksi jotain pysyvää.

Stadilaisilla on pisin mökkimatka, kertoo Kauppalehti. Vaikka valtaosalla suomalaisista mökkimatka on alle sata kilometriä, joutuvat helsinkiläiset uskaltautumaan pitkälti Kehä III:sen turvallisen kohdun ulkopuolelle aivan liian usein. Pelottavaa. Voi onnellisia itäsuomalaisia, joilla mökkimatka taittuu vaikka kävellen vartissa.

En ymmärrä tätä lyhyen mökkimatkan unelmaa. Kesämökille siirtyminen on jonossa ajamisineen, karavaanareineen, takapenkin hysteerisine pikkuihmisineen ja mauttomine huoltsikkapitsoineen tärkeimpiä arjesta irtautumisrituaaleja. Vaikeuksien kautta täydellisesti irti arjesta.

Jos mökkimatka kestää alle tunnin, niin eihän sitä siinä ajassa ehdi millään nollaamaan kuuppaansa työelämän ristivedosta. Mitä siitä tulisi jos mökkimatka olisi lyhyt? Ei niin mitään. Herne pyörisi sitten ylikierroksilla ja päässä suhisisi pahimmissa tapauksessa koko mökkiviikonlopun niin, että rantakaislikon kepeä kah-kah-kahina kuulostaisi lähinnä juuri hajoamassa olevan kovalevyn sätkivältä sirkutukselta.

Ei ihme, että itäsuomalaiset ovat niin veemäistä kansaa vuodet läpeensä. Heille arki ja vapaa-aika ovat yhtä ja samaa nykivää horkkaa. Kiitos lyhyen mökkimatkan. Ovesta ulos ja toisesta heti sisään. Mökillä ollaan. Ja voidaan pahoin.

Onnellisia ovat ne, joiden mökkimatka kestää ainakin tunnin tai kaksi. Jos mökkimatkaan ei saa millään vaadittua lepopulssin mittaa, niin ehkä kannattaisi jurnuttaa farkkuvolvollaan aivan ykköstä silmässä tai vaihtoehtoisesti ajaa ympyrää riittävän kauan. Tai hankkia traktori lavalla.

Ehkäpä myös nykyajan moderneissa ja kaikkivoivissa gps-navigaattoreissa pitäisi olla yksinkertainen “Arvo satunnainen vähintään kahden tunnin kesämökkireitti”-asetus. Viikonloppu pelastettu!

Tontun epätoivoinen pakomatka päättyi keskelle nurmikkoa.

“Just joo, kohta varmasti joku kirkuva vekara tulee taas nöyryyttämään johonkin typerään intiaanileikkiin. Toteemipaalua pitäisi esittää. Eikö niillä ole mitään käsitystä siitä, että minä olen täysin todellinen lumikki-ja-seitsemän-kääpiötä-joulupukin-tonttu-hybridi. Päivänselvä juttu. Makaan tässä kipsissä. Jos ne ei huomais.”

–
Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26

Mies jonottaa espoolaisen ja erittäin ajankohtaisen hedelmän mukaan nimetyn ostoskeskuksen tiloissa palvelevaan pesulaan. Häitä pukkaa kuin kilometritehtaalta ja hänen ainoa musta pukunsa ei selvästikään ole toipunut edellisten karkeloiden tuoksinnasta. Se on pestävä. Ja kun ei voisi vähempää kiinnostaa. No, hyvän asian puolesta prässäykset kuntoon, sillä kyllähän sitä pitää olla komeana jos joku osoittaa yhä uskovansa avioliittoinstituutioon näinä epäsuhteiden kiikkerinä aikoina.

Viivähtävän hetken mies harkitsee toisen mustan puvun ostamista. Olisihan siinä etuja – uusi musta puku olisi pitkään vielä puhtaampi kuin tämä, hänen uskottunsa jo kymmenien vuosien takaa. Mutta toisaalta, mitä järkeä on omistaa kahta mustaa pukua, sillä nehän ovat molemmat mustia?

Miehen edessä jonottaa selkeästi aito gentlemanni – trimmattutukkainen, kevyesti tropiikin hedelmiltä tuoksuva siistikuosinen vanhemmanpuoleinen mies. Tulee tämän vanhemman miehen vuoro.

- Pitäis parit byysat saada huomiseksi, tämä heilauttaa karstaisella bassollaan.

“Selvä, mutta nämähän näyttävät olevan vallan laadukasta räätälintyötä. Tiedättekö kenties mistä materiaalista nämä on tehty?”, nuori kesäharjoittelijatyttö kysyy posket hehkuen ja suu hangonkeksinä juuri niin kuin hänelle on opetettu.

- …tä, …tä, no ihan tavalliset housuthan nämä on, vanhempi mies töksäyttää.

“Selvä, mutta katsokaas, koska näissä ei ole tuoteselostetta emme voi varmuudella tietää mistä materiaalista nämä on valmistettu, pyytäisin teitä allekirjoituksellanne varmistamaan, ettei ole sitten meidän vika jos vaatteenne sattuvat pestäessä viottumaan. Tokihan aina teemme parhaamme ja erittäin harvoin tuskin koskaan – eiminunkohdalleniainakaankoskaanolemitäänsattunut – mitään sattuu, sillä olemmehan pesemisen ammattilaisia, mutta kaiken varalta siis…”, nuori kesäharjoittelijatyttö jatkaa posket nyt punaa jo kirkuen.

Vanhemman miehen takaraivoa tarkastellen kiukun puna nousee hänen niskaansa pitkin nopeammin kuin Ikean haalean metakokiksen vaahto. Tämän arvatenkin matinkyläläisen raksakundi-hookooblöö-merimies-ahtaajan kuuppa on tulessa.

- Ei se allekirjoitus velvoita mitään, kyllä minä tiedän, minä olen ju-ris-ti ja olen vetänyt kaltaisianne yrityksiä raastuvassa kölin ali leväkeuhkoisina kerran jos toisenkin, vanha herra meuhkaa. Hän on selvästikin ottanut omasta mielestään tärkeän tilanteen haltuunsa ja päättänyt näyttää viattomalle tyttöparalle, että täältä pesee pykäliä ja nöyrää elämänviisautta.

“Selvä”, tyttö jatkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän on mahtava, teflonia. Vanhempi mies tärisee puolimessiaanisessa tilassa ja on ilmiselvästi valmis latomaan toisen täysilaidallisen arsenaalistaan “Kuinka päteä mitättömissä arkielämän tilanteissa ventovieraiden kustannuksella ja samalla tehdä itsestään täysi pelle.”

“Jos nyt kuitenkin saisin teidän nimenne tähän kuittiin, mikä se nyt olikaan?”, tyttö jatkaa.

- PENT-TI…NAT-SCHINS-KOFF, mies huutaa.

“Anteeksi, voisitteko tavata? En ihan saanut…”

Mies latoo pyhän etunimensä kirjaimet yksitellen suustaan kuin takkaa rakentaisi, sillä nimenomaan se etunimihän tässä olikin se vaikeampi: “P-E-N-T-T-I”
…
Yhden miehen show jatkuu, kanssajonottajien avuliaat kehoitukset miehelle viedä vaatteensa muualle niin kuin olisi jo jättää tyttöpolo rauhaan tai pesulan vanhemman työntekijän kompromissiehdotukset eivät vanhemman miehen tahtoa horjuuta. Hän on päättänyt tuhota juuri tämän pesulan, sillä hän on siihen pystyvä.

“Käräjillä nähdään”, hän iskee viimeisen niittinsä. Pesulanväki katsoo epäuskoisena kun tämä asiakaspalvelun happotesti jättää byysansa pesuun ja töksäyttelee tiehensä. Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin.

Sano se kuin kone. Ja pamauta viimeinen naula arkkuun.
–
ks. myös

Automatkalla. Pienimuotoista lomaa havaittavissa. Ja koska länteen ollaan pyrkimässä mies pyöräyttää soittimeen Bo Kaspersia ja hellii itseään kohtuullisen megaisella lohkolla fasumariannea, parasta makunystyrähuttua sitten riisipuuron, ruisleivän, maustekurkun ja kahvin makuyhdistelmän.

Autonrenkaiden nastat rallattelevat ratatatat-viestiään Tiehallinnolle tieverkostomme urautuneesta tilanteesta. Aurinko mollottaa, vauhti on vakiota ja muumit seikkailevat takapenkillä.

Mutta…mies havaitsee kilometrin päässä edessään ongelman.

Jono.

Ilman mitään näkyvää syytä kymmenet autot matelevat kuin kamelikaravaani Saharan sysikuumilla aavikkopoluilla. Ja samalla nopeudella arvatenkin.

Mies ei kuitenkaan huolestu, sillä hänen mieltään lämmittää kyltti ohituskaistan alkamisesta. Ei aikaakaan ja hän on saavuttanut letkan viimeisimmän ja valmistautuu väistämättömään matkansa rikkumattomaan jatkamiseen ohituskaistalla.

Mutta ei…Kaista alkaa ja käy niin kuin aina, ja kuten vain Suomessa voi käydä. Kuin yhteisestä käskystä kaikki edellä ajavat lisäävät vauhtia lebensraumin laajentuessa. No mutta totta kai. Mutta kukaan ei ohita ketään. Kaikki vain kaasuttavat. Ketään ei saa päästää ohi. Ei ketään, vaikka moottori menisi.

Miehellä keittää kuusinolla. Hän survaisee tallan lattiaan, BAU!

V8 murahtaa mahtavaan laukkaan. Jylinä on kuin tuhansien villiponien kavioiden kumu Montanan ruovikoissa. Tämä on hänen Little Bighorninsa, tämä on hänen taistelunsa, jyrkkä vastalause järjettömille ohituskaistoille.

Mies ohittaa voitonriemuisena auton toisensa jälkeen. Siitäs saavat nuo nissaneissaan sääliautomaatteina kyyhöttävät virkamiesautolijat. Nillittäjien kasvot vääntäytyvät irvokkaaseen epätoivoon heidän huomatessaan jylisevän juggernautin paahtavan ohitsensa.

- Hah-hah-hah, tämä on minun tieni, pois alta, miehellä on hauskaa.

Ohituskaista on loppumassa. Miehen polvilumpio kamppailee paikastaan, kun hän painaa kaasupoljinta heikkopäisenä.

- Vielä tässä ehditään muutamasta, hän ajattelee tietäen, että niin kuin aina ohituskaistan loputtua edessä ajavat vetävät liinat kiinni vauhdin taantuessa sunnuntain lakkaretkeksi pitkospuilla. Vielä viimeinen auto…ja samassa:

BLINK ja VHUUuuMM!!!

Punainen tulipallo peittää pimentyneen maiseman. Kuuma aalto pyyhkäisee auton läpi. Kulmakarvat kääntyvät pennepastaksi. Marianne sulaa reisille. Sydän loikkaa lyönnin ja toisenkin.

- Mikä, mikä, mikä…, mies ihmettelee.

“Kännykkä räjähti”, huudahtaa miehen parempi puolisko, tuo automatkojen oiva kartturi. Molemmat katsovat naisen kättä. Ei räjähtänyt.

Ja samassa miehen tikapuuhermosto tuottaa ainoan oikean päätelmän. Aiemmin nähty kyltti poliisin tehovalvonnasta + tienlaidassa noin kilometrin välein toljottavat valvovat silmät tarkoittavat sitä, että hänhän taisi saada sakon. Automatico. Kiva kiitti hei ja kassan kautta kotiin.

- Voi moderni särki ja lobotomia, punasilmäinen totuus on minut rikkeestä yhyttänyt.

Hän näkee jo lähipäivänsä bitteinä edessään. Nöyryyttävä käynti poliisiasemalla, jossa nuorempi konstaapeli hissakainen näyttää valvontakameran kuvan, jota ei käy kiistäminen.

“Kaikkitietävän silmän edessä, myönnätkö rikkeesi?”, konstaapeli kysyy jo tietäen.

- Armoa, minä en ole koskaan saanut ylinopeussakkoa. En koskaan. Olen teiden ritari – hajuton, mauton, väritön. En kyttää, kiilaa enkä kaahaa. Kaasupoljintakin vain kutkuttelen, mies kiemurtelee.

“Ja paa-askat, puhu mitä puhut, mutta silmässä on totuus ja se on karu, koruton ja tässä.”

Mies näyttää seipään nielleeltä. Hän kuitenkin teeskentelee, sillä poliisi ei tiedä, että mies oli kerran kesällä yks ja kaks kaasutellut Töölön mukulakivet ruvelle holtittomalla ajotyylillään, ja vielä räkinyt ikkunasta. Ja vielä nauttinut siitä.

Hah, voitto kotiin.

-
ks. myös Kuolematon