ÜBERKUUL.

Elämäni valo, Mike Patton, vierailee jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa. Ja missäs muualla kuin Ilosaarirockissa. Voe mahoton! Ja tällä kertaa italialaisia iskelmiä suuren orkesterin kanssa esittävällä Mondo Cane-projektillaan. Ehdottomasti vuoden tärkein ja oleellisin tapahtuma kaikkien musiikkia rakastavien mielissä. Odotettavissa yhtä legendaarista, mutta ehkä hivenen hillitympää mäiskettä kuin herran aiempi Ilosaarirock-vierailu vuodelta 2000 Fantomas-kohkaamisbändillään.

__

[Ilosaarirock: Mike Patton - Mondo Cane & Ilosaarirock Sinfonietta]

Ostimme köörissä naapurille syntymäpäivälahjaksi pihakeinun. Sellaisen, jossa kokoamiseen käytetty aika on kääntäen verrannollinen keinun jälleenmyyntihintaan. Päädyimme näin varsin huokeahintaiseen Suomisoffan “Tuhraa tiimissä päivä, tarvikkeet saat eurolla”-tee-se-itsellesi-helvettipakettiin.

Perinteisen “Mies ja miehisen työn pyhä liitto”-koulukunnan oppien mukaisesti tartuimme tehtävään hämmentävän elastisuuden tilassa (vappuaattona), vaikka alkuperäinen suunitelmamme oli kokoontua koostamistalkoisiin kunnianhimoisesti Vapunpäivänä klo 06.

Siinä iltahämärässä muttereita ja lankunpätkiä ensi kertaa tutkiskellessamme, totesimme kuin taikaiskusta yhteen ääneen, kuin niin olisi aina ollut tarkoitettu, että ” aarschh… ja tässähän ei mitään ohjeita lueta”. Ja kukapa olisikaan halunnut ensimmäisenä olla myöntämässä, että:

1. noin tuhatosaisen keinun kokoaminen ilman ohjeita on ns. harvinaisen syvältä,
2. lähin pihakeinua muistuttava kunkin itse aiemmin rakentamansa kyhäelmä on korkeintaan kolmen palan legohimmeli,
3. vappuaattona lienee parempaakin tekemistä kuten esimerkiksi legendaaristen F1-ohitusten analysointi youtuben suosiollisella avustuksella
4. on itse asiassa pimeää, kellään ei ole lamppua ja näin ollen tulemme todennäköisesti örveltämään kiikun mutterit kaakkoon ja tiikkipuitteet skraaduille.

Nielimme sanattomat epäilymme mallakseen ja tartuimme tehtävään tutun “Miesryhmädynamiikka ja työnjako”-oppien mukaisesti. Kahden konsultoidessa toisiaan mutterimeren saloissa, kaksi etääntyi hankkeesta mukamastärkeään oluenhankintaan, vain yhden keskittyessä varsinaisen työnteon jäsentämiseen. Ei liene epäilystäkään siitä, kuka tämä vastuunsa tunteva yhteisön majakanlamppua kiertävä tulikärpänen oli.

Lievän alkuhämmennyksen jälkeen pihakeinun kokoaminen huipentui liukuhihnamaiseksi työvaiheiden monotoniaksi, jota ei juurikaan auttanut pihan laidalla kirkuva ja kaikkea systemaattisen kritiikittömästi kommentoiva epämääräinen bändärikatras.

Lopulta pihakeinu oli valmis, vaikkei sitä hämärässä juurikaan erottanut muista pihan puurakennelmista. Miesryhmä tunsi onnistumisen iloa, sillä kaikki olivat selvästikin ylittäneet itsensä ja pihayhteisön odotukset. Muutama mutteri jäi yli, mutta ne päätettiin yksissä tuumin polkea jontkaan, sillä kuka niitä kaipaisi. Olihan muttereita keinussa jo satamäärin.

Pohdimme saavutuksemme syvämerkitystä loppuillan, sillä olimme liikuttuneita, jälleen kerran, siitä miten miesmäinen värkkioptimismi oli taasen näyttänyt oleva se ainoa järkevän tekemisen peruskivi. Täydellisen hurmeisen värkkioptimismin vallitessa käyttöohjeita ei tarvita, ei siksi etteikö mies nyt lukea ymmärtäisi, eikä siksikään että miehen tarvitsisi jotain vaikkapa vastakkaiselle sukupuolelle omasta erinomaisesta palikkatestikyvystään todistella, vaan siksi, että mies on yksinkertainen olento, joka tykkää mäiskiä itseään halolla päähän kunnes havahtuu, että itse asiassa kirveellä onnistuu paremmin.

Yrityksen ja erehdyksen ja siihen liittyvän mukamasälyllisen pohdiskelun kautta jopa erittäin luotaansatyöntävistä arkisista askareista tulee näin varsin hauskaa ajanvietettä. Sellaisista askareista, joihin pihakeinun kokoaminen kuuluu ehdottomasti ja nimenomaan siinä segmentissä, jossa körötellään paritalonpuolikkaan, golfkentän ja kauppakeskusken pyhässä kolmiossa farkkuvolvolla tuulipuvut suhisten.

Miesmäisen värkkioptimismin suurimpia tähtiä on erään tutun terävän analyysin mukaan muuan Kelju K. Kojootti, tuo Texasin aavikoilla helvetinkoneitaan tiukkalihaisen Maantiekiitäjän kiinnisaamisen toivossa häksäävä surullisen hahmon koiraeläin.

Kelju K. ei koskaan lannistu, vaikka kaikki hänen raketti-, loukku- ja linkoviritelmänsä lopulta laukeavat hänen omaksi tuhokseen. Hän yrittää aina uudelleen. Ja näin tekevät myös kaikki ne ylpeytensä seipäitä tuskin nielevät miehenpuolikkaat, jotka eivät vieläkään ole saanut digiboksejaan ohjelmoitumaan mamman eeärrien ja greynanatomioiden bittivirroille.

Tulee päivä, jolloin yritys tuottaa onnistumisen aivan kuten Kelju K. Kojoottikin on kiitäjänsä nappaava. Kai.

–
kuva: IBM 36075 console, geoff lambert

Sano se kuin kone. Ja pamauta viimeinen naula arkkuun.
–
ks. myös

Minulla ei ole sinänsä mitään markkinointia vastaan niin kuin se manifestoi itseään näppärän mainonnan avulla. Mutta harvoin tulee vastaan yhtä hämmentävää keitosta kuin Philipsin webmainos, jossa arvatenkin yritetään kaupitella jotain nykyistä pyhän lehmän korviketta olkkarin valonlähteeksi.

Olen jo tässä vaiheessa vuotta vakuuttunut siitä, että tämän parempaa huuruista mainosta ei voi tulla enää tänä vuonna vastaan. Mahdotonta. Vaikka onhan tässä tangomarkkinat ja Pekingin olympialaiset vielä edesssä. Mainos galvanoi kuupan jokaisella ruudullaan:

“Ennen vain ikkuna maailmaan - TV on nyt ikkuna sieluusi - Yksinkertaisuus viettelee sielun valon lailla - Viettele minut valolla.“

Philips Aurea, sinänsä erittäin eteerisjumalallinen nimilöydös. Jälleen kerran. Mutta mitä tuo kaikki tarkoittaa? Sen lisäksi siis sitä, että Philips ottaa kantaa näinä maallisina aikoina sielun olemassaoloon. Sopii minkä tahansa kulutuselektroniikkayrityksen virkaa toimittavan henkisen kasvattajan agendaan. Aivan siihen tähtitavoitteeksi yhteiskuntavastuun rinnalle vuosikertomusta komistuttamaan.

Miksei mainonta voi olla kuten ennen? Suoraviivaista ja absoluuttisen tehokasta. Maitoajanoon-Ostalelulapselle-Mämmiätuskaan-tyylistä. Miksi asiat pitää verhota niin kryptisiin sanaleikkeihin ja pseudoälyllisiin mukamasmerkityksiin, että päähän koskee jo ilman sitä mahdottoman säkenöivää tv-vastaanotinta?

Miksei mainonta voi olla yksinkertaisesti sellaista kuten kuvassa:

“Pirun pelloilta - Marijuana, Helvetin Pötkylä - Syntiä, hulluutta ja kiimaista irstailua. “

Kaartelematonta, totta ja jännittävää. Toimii.

Automatkalla. Pienimuotoista lomaa havaittavissa. Ja koska länteen ollaan pyrkimässä mies pyöräyttää soittimeen Bo Kaspersia ja hellii itseään kohtuullisen megaisella lohkolla fasumariannea, parasta makunystyrähuttua sitten riisipuuron, ruisleivän, maustekurkun ja kahvin makuyhdistelmän.

Autonrenkaiden nastat rallattelevat ratatatat-viestiään Tiehallinnolle tieverkostomme urautuneesta tilanteesta. Aurinko mollottaa, vauhti on vakiota ja muumit seikkailevat takapenkillä.

Mutta…mies havaitsee kilometrin päässä edessään ongelman.

Jono.

Ilman mitään näkyvää syytä kymmenet autot matelevat kuin kamelikaravaani Saharan sysikuumilla aavikkopoluilla. Ja samalla nopeudella arvatenkin.

Mies ei kuitenkaan huolestu, sillä hänen mieltään lämmittää kyltti ohituskaistan alkamisesta. Ei aikaakaan ja hän on saavuttanut letkan viimeisimmän ja valmistautuu väistämättömään matkansa rikkumattomaan jatkamiseen ohituskaistalla.

Mutta ei…Kaista alkaa ja käy niin kuin aina, ja kuten vain Suomessa voi käydä. Kuin yhteisestä käskystä kaikki edellä ajavat lisäävät vauhtia lebensraumin laajentuessa. No mutta totta kai. Mutta kukaan ei ohita ketään. Kaikki vain kaasuttavat. Ketään ei saa päästää ohi. Ei ketään, vaikka moottori menisi.

Miehellä keittää kuusinolla. Hän survaisee tallan lattiaan, BAU!

V8 murahtaa mahtavaan laukkaan. Jylinä on kuin tuhansien villiponien kavioiden kumu Montanan ruovikoissa. Tämä on hänen Little Bighorninsa, tämä on hänen taistelunsa, jyrkkä vastalause järjettömille ohituskaistoille.

Mies ohittaa voitonriemuisena auton toisensa jälkeen. Siitäs saavat nuo nissaneissaan sääliautomaatteina kyyhöttävät virkamiesautolijat. Nillittäjien kasvot vääntäytyvät irvokkaaseen epätoivoon heidän huomatessaan jylisevän juggernautin paahtavan ohitsensa.

- Hah-hah-hah, tämä on minun tieni, pois alta, miehellä on hauskaa.

Ohituskaista on loppumassa. Miehen polvilumpio kamppailee paikastaan, kun hän painaa kaasupoljinta heikkopäisenä.

- Vielä tässä ehditään muutamasta, hän ajattelee tietäen, että niin kuin aina ohituskaistan loputtua edessä ajavat vetävät liinat kiinni vauhdin taantuessa sunnuntain lakkaretkeksi pitkospuilla. Vielä viimeinen auto…ja samassa:

BLINK ja VHUUuuMM!!!

Punainen tulipallo peittää pimentyneen maiseman. Kuuma aalto pyyhkäisee auton läpi. Kulmakarvat kääntyvät pennepastaksi. Marianne sulaa reisille. Sydän loikkaa lyönnin ja toisenkin.

- Mikä, mikä, mikä…, mies ihmettelee.

“Kännykkä räjähti”, huudahtaa miehen parempi puolisko, tuo automatkojen oiva kartturi. Molemmat katsovat naisen kättä. Ei räjähtänyt.

Ja samassa miehen tikapuuhermosto tuottaa ainoan oikean päätelmän. Aiemmin nähty kyltti poliisin tehovalvonnasta + tienlaidassa noin kilometrin välein toljottavat valvovat silmät tarkoittavat sitä, että hänhän taisi saada sakon. Automatico. Kiva kiitti hei ja kassan kautta kotiin.

- Voi moderni särki ja lobotomia, punasilmäinen totuus on minut rikkeestä yhyttänyt.

Hän näkee jo lähipäivänsä bitteinä edessään. Nöyryyttävä käynti poliisiasemalla, jossa nuorempi konstaapeli hissakainen näyttää valvontakameran kuvan, jota ei käy kiistäminen.

“Kaikkitietävän silmän edessä, myönnätkö rikkeesi?”, konstaapeli kysyy jo tietäen.

- Armoa, minä en ole koskaan saanut ylinopeussakkoa. En koskaan. Olen teiden ritari - hajuton, mauton, väritön. En kyttää, kiilaa enkä kaahaa. Kaasupoljintakin vain kutkuttelen, mies kiemurtelee.

“Ja paa-askat, puhu mitä puhut, mutta silmässä on totuus ja se on karu, koruton ja tässä.”

Mies näyttää seipään nielleeltä. Hän kuitenkin teeskentelee, sillä poliisi ei tiedä, että mies oli kerran kesällä yks ja kaks kaasutellut Töölön mukulakivet ruvelle holtittomalla ajotyylillään, ja vielä räkinyt ikkunasta. Ja vielä nauttinut siitä.

Hah, voitto kotiin.

-
ks. myös Kuolematon

Hyvästi CD-levyt. Kirpparille mars.

Toimittajan työ näyttäisi olevan joskus hieman haastavaa, sillä aina ei voi olla varma, että se ensimmäinen tallennin toimii, tai toinen, tai kolmas…Niinpä tärkeiden messiaanisten sanojen tallentamisen varmistamiseksi kannattaa harjoittaa reaaliaikaista varmuuskopiointia kuvan naistoimittajan osoittamalla tavalla.

Toimittajan painajaismaisesta vaelluksesta keskellä monenkirjavien digivärkkien kertoo kaiken tämän ylläolevan kuva-arvoituksen kommenttiosion vuodatuksista parhain:

I work for a multi-platform news agency. I have to usually carry at least three devices. Camera for videotaping, audio recorder, and sometimes a big flash mike. It’s not as seamless as you might assume. Audio quality on the camera isn’t studio quality, sound on audio recorder too hot if you’re too close … yada fucking yada. It is a pain in the ass, or more specifically, a pain in the neck and shoulders.

Sääliksi käy.

Muotoilija Phillip Grassin Accelerate-sohva on lennokkaan näköinen kapistus. Sohvan toisaalta jykevä ja puolikarvaisen linjakas ja toisaalta kyberneettisen retrofuturistinen muotokieli puhuttelevat kaikkia meitä, jotka haluamme istua aina lentomatkoillamme ikkunapaikoilla noiden massiivisten suihkuturbiinien korviahuumaavaa hiljaista huminaa ihaillen.

Accelerate on tuollaisenaankin sinänsä ok, mutta ehkä metallinen sohva ja nimenomaan alkuperäisistä suhkuturbiineista olisi kätevämpi, ja ainakin miehekkäämpi, vaihtoehto. Käytännöllisempikin, sillä tonnien painoista sohvaa ei tulisi kovin hanakasti hetken trendien mielijohteesta vaihdettua johonkin mukamasehompaan. Isältä pojalle.

[Phillip Grass via] ks. myös Lockheed Lounge-alumiinidivaani ja AvionArt DC-3-toimistopöytä

Minne katoavat kaikki tyylikkäät laatikkokasari-Volvot, sellaiset kuten esimerkiksi kuvan Volvo 760 GLE? Thaimaahan, maahan, jossa ko. automerkkiä vielä arvostetaan.

Thaimaa-turnee jatkuu. Olen tutustunut kosolti paikallisen kulinarismin helmiin niin kuin vegeihminen vain voi. Tiivistetysti mielipiteeni on:

Thai Curry kasviksin ja riisi on siis ihan jees. Kerran. Muttei jokajumalan aterialla.

“Isi, kuka tuo pelle on?”, kysyy poika kummissaan ja osoittaa keltapunanuttuista hahmoa sormellaan.
- Se on amerikkalaisen ylikansallisen pikaruokaketjun maskotti, sellainen samanlainen julma klovni kuin Stephen-kirjailijan tarinassa, josta kerroin taannoin, pojan henkinen majakka vastaa valistaen.
“Ai hui, tuokin vaanii siis lapsia katukaivoista”, poika vapisee.
- Nimenomaan, ja siksi tuossa ravintolassa emme koskaan tule asioimaan.
“Ja ei varmaan tulla niin”.
- Ja nyt Starbucksiin, isin kahvihammasta kolottaa.
“Jipii, otatko taas sen daboltoollatten ja minulle vaniljamilksheikin?”
- Ja tottamooses.

–
kuva: Ronald McDonald, Ao Nang, Thaimaa

Laskuveden aikaan ihmiset veneisiin traktorilla, East Railey Beach, Thaimaa

-
Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24

Olen päättänyt ryhtyä matkaopaskirjailijaksi. Tyylisuuntaa hakiessani olen katsastellut melko tarkkaan oppaita Lonely Planetista maineikkaisiin Mondon oppaisiin. Ensimmäiseksi kohteekseni olen valinnut nyt erittäin suositun Thaimaan.

Aikani maassa kierreltyäni olen jo valmis tarjoamaan maistiaisia oppaastani. Tyylisuunnaksi valitsin itselleni hyvin tärkean teinivuosieni henkisen heräämisen eepoksen, Linnunradan Käsikirjan Liftareille. Sen viitoittamalla tiellä minulla ei ole maasta muuta sanottavaa kuin:

Enimmäkseen kuuma.

Hmm…no ehkei tuolla aivan voiton puolelle päästä. Kunnon matkaoppaan hengessä täytynee tarjota myos joku suositus. Siis uusiksi:

Enimmäkseen kuuma. Ei sovellu valkoiselle miehelle.

Noh-niin. Tuohon voisin olla tyytyväinen.

–
kuva: Aika ei käy lomalla pitkäksi. Harrastetoimintaa Ao Nangissa, Etelä-Thaimaassa.

Maanmainion tee-se-itse-miesten ja -naisten kauppapaikan, Etsyn, sivuilta löytyy aina jotain mielenkiintoista. Kädentaidon juhlaa.

Taiwanilainen nimimerkki “AnalogueAesthetics” on luonut sormuksen, joka sen lisäksi, että on erittäin kelpo teollismetallihenkinen luomus, toimii myös mikrofonina.

Tämä sormus on taivaanlahja meille kaikille karaokekansan edustajille, jotka etsimme pienintäkin tekosyytä kajauttaa ilmoille originaaleja lehtevämmät versiomme kasaridiskon kultaisista helmistä. Piuha vain kiinni tietsikkaan ja perhejuhliin instantkaraoketunnelmaa.

Konsepti toimisi hieman muunneltuna myös vaikkapa ostoskeskuksissa, noissa hektisen aikamme kyynärpolkan lauantaitansseissa. Oma langaton sormusmikrofoni vain matkaan, kolikko tulevaisuuden ostarin karaokejärjestelmään, ja laulellen läpi lauantaiostosten huuman.

Samalla ostoskeskusten kasvoton äänimassa saisi hieman inhimillisempää otetta, kun sadat ostoskärryjen ja -listojen muuten kyykyttämät kanssaihmiset trallattelisivat vastaan laulumielin.

 [Etsy, ks. myös Space Invaders-kaulahuivi]

Legendaarinen motivoinnin tyyssija despair.com tarjoaa nykyisin jotain myös lapsille. DespairWear-paidoista löytyy perheen pikkutuholaiselle omansa.

Oikeastaan despair.comin t-paitoja parempi on saitilla käytetty määritelmä American Apparel-paidoista, joille designit painetaan:

These aren’t some thick, itchy tees made in China by underfed children. Impossibly soft and comfortable, these shirts are proudly made in USA by shady and/or skanky-looking underfed 20-somethings who tend to like their shirts small and form-fitting.

[Despair Kids]

Viisikymppinen mies haroo jääradalla retkiluistimilla ja sauvoilla hädin tuskin pystyssä pysyen. Säälittävä näky. Ja Suomi on sentään lumen ja jään luvattu maa. Tai siis ainakin oli.

Mies hapuilee katseellaan vastaantulevaa kokenutta ja salskeaaa retkiluistelijaaa, joka rintaan kiinnitetyn gps:n mukaan kellottaa varmoin ihmisrobottimaisin potkuin 17.6 km/h:n keskituntinopeudella kierrosta toisensa perään.

Mies huikkaa retkiluistelijalle: “No mitenkäs näillä hohtimilla pitäisi oikein sivakoida?”

“No tämähän on kuin luisteluhiihtoa”, retkiluistelija vastaa.

“No mutta mites sitä luisteluhiihtoa sitten, eh….?”, viisikymppinen heittää.

Suomi, lumen ja jään maa, ja mies kyselee aivan levottomia.

“No luisteluhiihtohan on kuin luistelua, jalkoja vimputellaan rytmikkäästi sivulle potkien”, retkiluistelija kiteyttää ilmeisen olennaisen mutta tuntemattoman.

“Kjäh, kjäh, kjäh…no enhän minä olek luistellut, eikö se näy?”

“Ei millään muotoa, tuosta se lähtee. Ja heitä ne sauvat ketoon, et sinä tasapainoa muuten opi”.

…

Retkiluistelija tyylittelee terät kirskahdellen. Reisilihakset parkuvat jo taukoa. Hän ei voi pysähtyä. Yksi kierros vielä. Vain yksi. Tai kaksi.

Samassa mies kuulee takaansa luistinten narskahtelua. Hän kiihdyttää. Eiköhän karise kohta kannoilta, sillä täällähän minua ei ohiteta, hän ajattelee. Ei tehoa. Perässäluistelija on kohta rinnalla. Retkiluistelija potkii niin, että jäästä lohkeaa drinksupaloja. Ei auta. Ohitus on väistämätön.

Oppipoika, se viisikymppinen mies hymyilee leegot kimmeltäen kilpaa lumen kanssa: “No tämänhän voisi vaikka oppiakin, har, har, har…”.

Retkilustelija palaa maanpinnalle. Hän aloittaa takaa-ajon. Tämä ei jää tähän. Hän puskee valjakkonsa uuteen nousuun. Tärkeintä on lähteminen. Lähes.

–
kuva: Espoonlahden jää ja allekirjoittanut.

Ihminen vs. Talvi: 0-1

Tärkeintä on lähteminen. Eilen Kuortin huoltoasemalla oli joukko saksalaisia elämäntapamotoristeja tauolla. Ehkä talvinen myrsky oli heillekin hieman liikaa. Huom. nerokkaat kädensuojat.

-
Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23

Münchenin keskustassa on häkellyttävän ruma rakennnus (ks. kuva oikealla). Tämä kermanvärinen kuutio on kuin suuren rahtilaivan komentosilta. Tai ehkäpä se on aikaisemmassa elämässään ollut osa Karibianmerta edestaas suhaavasta uivasta hotellista.

Sen pyöreäkulmaiset ikkunat ovat toisaalta erittäin web 2.0. - yhteensopivat, tässä ajassa kiinni. Rakennuksen toisen kerroksen maisemaravintola on täydellistä viisikymmenlukulaisten funkkisrakennusten kuvastoa. Ja sen kivijalkaa reunustavat reikäisinä hampaina dubaimaiset pikku-bling-putiikit. Komeuden kruunaa sen julkisivussa yössä hohtavat saksalaisen monialayrityksen punasilmäiset logot. “Bosch” ne kertovat. Miksipä ei.

Königshof on hotelli, parhainta lajia. Sen edessä mustat Porschet viestittävät kuin hotellin webbisaitti konsanaan “Step into the heart of Munich at its finest”. Totta. Hotellihuoneisiinkin on pumpattu tyyliä vuosisataisten perinteiden velvoittamina (ks. kuva vasemmalla). Täällä viihtyisin.

Hotelliin pitää astua sisään, jotta sen helvetillisen laatikkoleikin voi unohtaa. Henkilökunta mittailee minua kirurgiveitsin. Ihmettelen kovin, sillä onhan minulla jalassani web 2.0-yhteensopivat tennarit, pompöösibrändien irtaimistoa ranteet ja sormet pullollaan, kermanvärinen kashmirinsukuinen ulsteri ja kasariparta. Parhainta tyylien tervaista vuoristorataa, samanlaista kuin Königshofkin tarjoaa.

Henkilökunta ohjaa minua baijerilaisen vieraanvaraisuuden kiikkulaudalle. En häkelly, vaan tarjoan heille parasta saksaani, soljuvan melodista kurkkuäänteiden kudelmaa. He kehuvat kuorossa saksani olevan täydellistä, samalla antaen kuitenkin ymmärtää, että sekään ei riitä. En kuulu joukkoon.

Kerron tulleeni tänne vain tapaamiseen, eihän minulla suinkaan ole mitään aikomusta muuten heidän asiakkaakseen. He helpottuvat silminnähden ja lepertely alkaa oikealta ja vasemmalta, ja etäisesti kahvia muistuttavaa mustaa kuraa tuodaan eteeni.

Henkilökunta vaihtaa merkitseviä katseita. Maine olisi mennyt. Nyt voi taas hengittää.

“Nyt loppui kopina pään”, sanoi pallo ja katkaisi narun.

[Bent Objects by Terry Border ks. myös Really Bent]

Teksasissa, lähellä Lubbockin kaupunkia on kappale kauneinta etelänvaltiota. Vaatimaton maamerkki, talo teräksestä. Tällä kapteeninemomaisella rumistuskomistuksella on painoa jäänmurtajan verran. Sinänsä hyvä idea työstää kämppä teräksestä. Korkokengillä kopisee kivasti ja metallinen kaiku hoitelee loput.

[Robert Bruno Steel House]