Minä, lyyrikko Monday, December 18, 2006
Posted by Sami Oinonen in bizarre.trackback
Voi ei. Karkasikohan mopo nyt käsistä? Toivottavasti.
En voinut enää vastustaa kiusausta. Olen aina halunnut kirjoittaa runon suomen kauniilla kielellä. Nyt olen sen tehnyt. Ja mikä onkaan hienompaa kuin aloittaa lyyrikon ura kirjoittamalla erittäin huono runo. Oikein luvan kanssa, sillä Runotorstaissa pyydetään nimenomaan huonoa runoa.
Tämän jälkeen voin kevyesti sanoa “niin, olen minäkin runoja julkaissut.” Moni ei ole, vaikka pitäisi, sillä runous on tiukin kerronnan muoto. Paras ja palkitsevin.
Olkaa siis hyvät. Alla runo “Uusi Alku”, joka on naispuolisen alter egoni, ruotsinpyhtääläisen Eeva-Kukka Roosamaria Vilkkunan omaelämänkerrallisesta runoteoksesta “Betonimyllyllyssä lilluu laasti ja muuta paskaa.”
Tai oikeastaan, mielestäni tuo runo on hyvä huono runo, voisi olla tosin parempi huono olemalla hivenen huonompi, mutta näin alkuverryttelynä menköön. Tästä voi vain parantaa. Siis huonontaa. Kai.
Katsoin häneen,
tilalla oli tyhjyys,
kylmyys, kalma, kulo
missä oli se kuuma palo,
joka oli meidän.
Olin hajalla,
pirstaloitunut
vaahdoksi tuskan laineilla.
Olin vaahtopää.
Heikkenin.
Missä olit sinä
aaltoni?
Aloin liueta,
haukoin henkeä.
Öljyyn tahriutunut
merikarppi
groo-o-o-o
Sitten tulit sinä,
aurinko, sees
Astuit elämääni
jykevin jaloin.
Kuinka kauan
olitkaan poissa?
Missä sinä olit ollut?
Nuolit öljyn sulistani
Huuhdoit minut rantaasi
Sinä yksin teit sen
tämän kaiken
onnen, ilon
sinä minun
minä sinun
me kaksi
sinä minua
minä sinua.
Mereni.
Huuhdo
minut.
Minä
sinun
sinä
nyt
aa.
a
,
.
Ei tähän kyllä paljon ole lisäämistä. Amatöörikriitikko jää sanoattaomaksi ja toteaa vai: jotain oleellista jää lukijalta ymmärtämättä. Mutta onpahan julkaistu
kiitos kannustuksesta. tavoite saavutettu, sillä jotain oleellista jäi minultakin ymmärtämättä. mutta tuo runo vain nyt kumpusi sisältäni. se oli pakko julkaista. sellaista on luomisen voima.
Paljastuit Vogoni!!!
Hörähdin ainakin kaksi kertaa – ei pöllömpi!
jazmanaut – kyllä vogonien runous on vielä parempaa huonompaa…
esa – hmm… tarkoitus oli kyllä että lukija omalta kohdaltaan miettisi elämän katoavaisuutta ja muita suuria kysymyksiä tämän runon innoittamana…täytyy kirjoittaa uusi
Yhtään kehumatta, väitän oman teokseni nostavan elämän suuret uudet kysymykset aivan uudelle tasolla tähän sanailuusi verrattuna…
Jussi: runosi on loistavan huono. Selkeästi parempi huono kuin minun. Elämänmakuinen. Minun on liian pitkä ja mies-nainen-suhteen paljon koluttua polkua tunnollisesti talsiva. plääh.
Lainaan tähän sinun runosi kaltaisen ajankuvan, ehkä kaikkien aikojen parhaimman runoilijan, Ewan McTeaglen, runon, joka ainakin pysäytti minun maailmani hetkeksi.
Can I have fifty pounds to mend the shed?
I’m right on my uppers.
I can pay you back
When this postal order comes from Australia.
Honestly.
Hope the bladder trouble’s getting better.
Love, Ewan.
Runo ei ole pöllömpi. Huonon siitä tekee vain pilkun jälkeinen piste.
Kas kun tarttuvat nuo sanat, “pöllömpi”. Ei kuitenkaan tuosta ylempää.
Hirveetäpaskaa. Niinkun kai oli tarkotuskin.
-minh-
helanes: kiitos, kiitos. pilkku ja piste on tässä muototekijänä erittäin oleellinen. Ja aivan kuten sinun referoimasi Aaro Hellaakosken Sade-runo, niin minullakin tekstin muoto sivulla on oleellinen. keittiöveitsen, tuon perhe-elämän symbolin, kuvaa tavoittelin tuossa lopulta. Mutta se tuli vasta itsellekin mieleen ikään kuin ekstraviestinä runon tehtyäni. ja annoin jäädä sen suuntaa antavaksi. Mysteeriksi.
Kiitokset tunnustuksesta Sami. Sehän on niin, että sanankäyttäjänkin pitää olla oikeasti huono, jotta saisi aikaiseksi huonoa jälkeä. Hyvä ei sitä pysty kuin onnettomasti jäljittelemään.
minh: kiitos oivaltavasta analyysistäsi. Yritin todella kaikkeni. Runonihan on aika kuvaavan nimiseltä runokokoelmalta “Betonimyllyllyssä lilluu laasti ja muuta paskaa.” Joten oikeassa olet.
jussi: jep, ja niitä mukamas hauskoja oman elämänsä arnokotroja on taidekuppilat pullollaan.
Mykistävää lyriikkaa ja runon muotokieli hivelee silmiä
Niin, olihan se melkoisen kuuma aalto, joka sinut märän siipirikkoisen meriharakkaraukan pyyhkäisi mukaansa…mutta oliko se “sinä” joku toinen vai se samaeka? Janottiko tässä sellainen vanhaa merisuola? Vai mitä?
angela: kiitos, että pidit. Mutta ei nyt ylianalysoida tätä runoa. Jääköön jotain tulkinnanvaraa. Kukin lukija prosessoikoon ja hakekoon runolle oman henkilökohtaisen merkityksensä. Kuka oli mitä häh ja kenen kanssa kulloinkin jäivät kieltämättä minullekin arvoitukseksi. mutta enhän minä tätä kirjoittanut vaan alter-egoni Eeva-Kukka.
Tämä kyllä puhutteli kovin – voimaannutti, jopa. Erityisesti siinä vaiheessa sieluni vahvistui, kun luin ensimmäisen säkeen lopun muodossa:
“Olin vaahtopää.
Heinekkenin.”
Vaikka ymmärsinkin myöhemmin panneeni syvän kokemuksen myrskynsilmässä sekaan ns. omiani, ei se vähennä teoksen arvoa. On tämä muutenkin raikas kuin itämeren vaahdosta siinnyt turska. Kiitos, Eeva-Kukka.
mitvit: kiitos, tarkoituksellisesti noita sanallisia leikkejä tuonne asettelin, sillä onhan itse elämä täynnä mysteerejä. t. Eeva-Kukka
Ja mopohan tuo ei ole
no ei, mutta kuva ränsistyneestä sukellusveneestä symboloi onnistuneesti runossa mainittua öljyn runtelemaa runoilija-merikarppia