ÜBERKUUL.

Blogiavaruus ja muu Internetin säyseä reunama on kiinni, jos elämässä on oikeutta, pe klo 18:00 – ma klo 06:00 välisenä aikana. Tästä ei koidu mitään haittaa kenellekään. Elämä on jälleen radallaan ja on aika danssailla. Yy-kaa-koo!

“Oinonen?”

Astun sisään. Tätähän sitä ollaan odoteltu kuin mustikkapiirakkaa ja kylmää maitoa.

“Jaahans, mitenkäs kauan siitä on kun olet viimeksi käynyt leegohuollossa?”

En vastaa, vaan taktikoin ja odotan, että hammaslääkäri heittäisi jotain aikajanaa, josta voisin valita mieleiseni vielä jotenkuten kasvoni säilyttäen.

“Yksi vuosi?”
- “No, on siitä itse asiassa hieman pidempään….”

“Viisi vuotta?!?”
- “No, jotakuinkin sen verran, tai ehkä vielä enemmän, on näet ollut kiireitä. Olen nähkääs sitä mieltä, että jos kaikki kuntalaiset kävisivät vuosittain tarkastuksessa, niin odotusajat venyisivät nykyisestä yli puolesta vuodesta lähemmäs vuoden mittaiseksi. Eihän siinä ole mitään järkeä…ja varmasti löytyy aina niitä, joiden leegot ovat enemmän kuralla kuin minulla. Minä olen sentään pessyt hampaani aamun illoin koko ikäni. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin palkata lisää hammaslääkäreitä ja sitähän ei kuntatalous kestä. Yhteisen edun nimissä olen näin uhrautunut, niin kuin kuka tahansa ylivaihteella korskuva oman elämänsä äititeresa…”

“Tämä on taas näitä…”, lääkäri ja hoitaja katsovat toisiaan merkitsevästi.

“No mikäs sinulla oli sitten hätänä?”
- “Niin, nyt kun vihdoin kiireiltäni pääsin tänne, niin mulla koskee syötäessä tuonne…”

Tarinani loppuu ja lekuri tunkee sen seitsemän instrumenttia suuhuni hammashoitajan huuveroidessa alati mahlovaa kieltäni.

“No mutta tuosta hampaastahan puuttuu pala!”, hihkaisee lekuri yllättyneenä tonkiessaan yläkertaani.

- “Ai, puuttuuko?”, kokeilen kielelläni kohdetta ja totean yllättyneenä: “Ja minä poika se luulin, että sellainen se on ollut koko elämäni. Oho! … Mutta ei se ole se hammas jonka vuoksi tänne tulin vaan tuo alakerran viisaudenhammas. Siinä tuntuu olevan jotain eriskummallista…”

“No ei se mikään viisaudenhammas ole vaan “kuutonen” … ja voi herranjumala siitähän puuttuu pala! Tämähän on poijjaat ja tyttelit oikea kraateri mikä sulla on tuolla muhimassa…jumanklavita Mars-roverillahan tuolla surruttaisi…”

Lekuri vetää niistä sen seitsemästä instrumentista puolet pois ja jättää puolet hivelemään samettista nieluani ja tarttuu puhelimeen. “Tulkaas Antero ja Teukka katsomaan tänne, täällä olisi yksi oikea kraviini, onkaloiden onkalo, ja sieltä näkee leukaluuhun saakka”, hän selostaa aivan täpinöissään ja viereisestä huoneesta pöllähtää pari kandin näköistä untuvikkoa tutkimaan tuolilla retkottavaa museoesinettä. Hyvä alku.
…
“Laitetaanko puudutusainetta?”, lääkäri kysäisee.

- “Pistäkää kuulkaa kaikki mitä löytyy”, sanon puolipaniikissa, sillä hän ei järkytyksekseni selvästikään tarkoittanut kysymystä retoriseksi. Ajattelen, että ehkä juuri puudutusaineen ansiosta saatan jäädä jopa henkiin tulevasta koettelemuksesta. Lääkäri ei selvästikään ymmärrä, että kuulun siihen koulukuntaan, joka on pikkupoikana peloteltu henkihieveriin hammaslääkärillä. Sanottiin, että eihän se koske kun täti surruttaa pikkupikkuporalla pikku-Samin hammasrivistöä. Mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna meni hivenen ns. “expectation management” hanuriin, sillä sehän koski aivan älyttömästi. Olisi vain pitänyt olla rehellinen ja sanoa, että hyvällä säkällä leukaluusta saattaa jäädä pala talteen, mutta ei lupailla liikoja, pahalta näyttää.

Lääkäri tuuppaa puudutuspiikin ja neulanpää tuntuu kutittelevan kaulassa asti. Välillä testaillaan pikkupikkuporalla joka vinkuu sata tuhatta kierrosta minuutisssa ja paniikkiulvahtelujeni vaikutuksesta tuupataan taas lisää … ja taas lisää. Ja kun sekään ei auta, kehottaa lekuri ottamaan hammashoitajaa “sitä tehokkainta” puudutusainetta, jonka nimi on niin pahaenteinen, että olen varma, että luulen saavani kaapia tahdotonta alaleukaani kasaan roudarinteipillä jahka tästä selvitään. Seuraan kankeana katseella miten lekurin käsi on jo rannetta myöten suussani. Hän ottaa puudutuksen onnistumisen ilmeisen tosissaan. Ajattelee varmasti, että loppuu vikinä. Kaulastani häviää tunto, mutta henki kulkee vielä korahdellen. Hyvin menee siis.
…

Hikoilen ja vääntelehdin tuolissa jäykkänä lyijykynänä helvetillisen poran ininän alla.

“Vaihdetaan isompaan ruusuun”… “Huuveroi, huuveroi, tää hiivatin ien vuotaa kuin seula…Uutta tampaxia kehiin, tämä on läpimärkä!…tää kraviini on tooodeeelllaa syvä…ota valokuva…vaihdetaan instrumenttia…ja pidetään sitä kieltä siellä vain rennosti alaleuassa kiinni ettei lerpattele poranterään seulaksi…ja välillä voi myös hengittää…”, lekuri kamppailee silmin nähden uskollisen purennan välikappaleeni kanssa.

Ja sitten kaikki onkin ohi ja kuulen taas tutun pääkopan sirityksen. Lekuri kerää roinat suustani ja uskallan taas hengittää.

“Ja Oinonen, seuraava aika on sitten kuukauden päästä. Se on. Laitoin nyt vain kittiä ensiavuksi, mutta hoidetaan sitten yhdessä pitemmässä sessiossa koko komeus maatakiertävälle radalle jos on tarvis. Ai niin ja minähän olen täällä vain sijaisena, mutta heinäkuussa on paikalla sitten oikea lääkäri.”

Polveni notkahtavat, törmään seinään ja kaavin alaleuan moponkypärän sisään. Alan luovia kohti maailmaa, jossa kieli ei ole tunnoton möykky ja huuletkin pystyvät muutaman sanan sopertamaan…onnesta. Sillä jäin henkiin.

Synnynnäisellä lyyrisellä kehonkielellä, motoristisella ylivertaisuudella ja tilanneherkällä pallosilmällä varustettu mieshenkilö kävelee elastisen rytmikkäästi erään naispianistin konsertin jälkeen eteläpohjanmaalaisen maakuntakeskuksen perusraittia kohti jumalanselän takana olevaa majapaikkaansa. Hän luovii sulavasti laskuhumalaansa hahmottavien teinien välistä, kunnes eräs hänen jo kerran ohittamansa teinipoikien kvintetti kaahaa hänen rinnalleen reimasalolais-tyylisesti.

Jaaha, näyttävät paikallisilta, mies profiloi.

Ihmeviisikon puhemies aloittaa: “Minne on kaupunkilaisella kiire?”

Mies ihmettelee, että mistä ne hänet jo ei-pohjanmaalaiseksi tunnistivat. Lieneekö tikuttava kävelytyyli ja puukkosahaikihymy hänet paljastaneet.

“Minäkö kaupungista? Ja höpöhöpö, kyllähän minäkin olen kuin tekin tulette joskus olemaan. Mies, jolle paini, pesäpallo, Jaakko Ilkka ja Lapuan liike ovat arki, pyhä ja joka-aamuinen mysli”, hän vastaa kujeillen.

Äänenmurroksistaan selkeästi ylpeä joukkio alkaa kuorossa epäilemään miehen puheita. Seuraa mökää, kilvanhuutoa ja todistelua.

“Ei, ei, ei…uskokaa nyt, minä en ole kaupungista. Minä olen Kirkkonummelta“, mies sanoo ylpeänä.

“???”, “Mihnä se semmoone Kirkkonummi o?”, klopit huutavat kuorossa.

“Mihnä, mihnä…katsokaa vesat googlesta, sieltä se löytyy.”

Tiet erkanevat, mutta mies on iloinen. Ehkäpä jonain päivänä nämäkin isänmaantoivot muuttavat Kuortaneen sijaan Kirkkonummelle. Pohjanmaalaista yrittäjäainesta tarvitaan aina.

Ilta last.fm:n suositusten, FSJ:n, teen, myslin ja lehtokurpan (tai mikä lie huuhkaja) säksätyksen parissa.