ÜBERKUUL.

Kahvilassa.

“Kaksi maitokahvia, olkaa hyvä”, baristan virkaa toimittava nuori naishenkilö toteaa kaavamaisesti ja ojentaa elottomat kahvit miehen eteen tiskille.

- Kiitos, mutta eikö pahoittelu olisi paikallaan? Sellainen kuten: “Anteeksi viive ja tässä teille vaikka ilmaiset suklaat, kun jouduitte odottamaan ylimääräiset viisi minuuttia sen vuoksi, että unohdimme juuri teidän tilauksenne”, mies toteaa asialliseen ja tyypilliseen sukupolvien välisiä siltoja rakentavaan tyyliinsä.

Naisen ilme ei värähdäkään, mutta mies tuntee aivan selvästi miten naisen polla räjähtää …”ja tääs näitä besserwissereitä, eikö ne vois vain ottaa kahvinsa ja kammeta itsensä pöytään äitylinsä viekkuun”…..

- Noh jaahans joo, mutta missäs ne korkeaan lasiin käyvät sellaiset pitkävartiset lusikat ovat, ne sellaiset joita tapaa aina saada kun tilaa erittäin kalliita maitokahveja?, mies jatkaa sillä hänellä on svingi päällä.

“Meillä ei ole kuin erittäin pitkävartisia lusikoita, joita tarjoamme vain hyvin kalliiden jäätelöpallojen kanssa. Jäätelöpallojen, joita tarjoamme siis asiaankuuluvasti arkipäiväisistä kouluruokaloistakin tutuista juomalaseista. Näistä samoista laseista tarjoamme myös glögiä. Ei siis suinkaan missään tapauksessa glögilaseista”, nainen napauttaa.

- No hah hah, tässä vaiheessa minua ei oikeastaan yllätä enää mikään. Kohta sinä varmasti sanot, että maitokahvia sekoitetaan tässä kahvilassa puutikuilla.

“Ne puutikut löytyvät tuolta”, nainen osoittaa juomalasissa nuokkuviin tikkuihin.

Mies tuikkaa tikut laseihin, valitsee likaisista puhtaista juomalaseista säädyllisimmät, täyttää ne vedellä ja laahustaa pöytään. Raivatakseen elintilaa, hän pinoaa muutaman edellisen asiakkaan astiat pöydältä tarjottimelle ja vie ne tiskille.

“Olkaa hyvä, hieman likaista tuolla pöydässä. Ilo on minun puolellani.”

…
Mies päättää syödä vielä jotain ns. suolaista.

“Anteeksi, taitaisin ottaa tuota fetapiirakkaa. Eihän se vain ole kovin suolaista ja vain ns. suolaista?”, hän kysyy.

- En minä tiedä, en minä sitä ole syönyt, toinen nuori nainen vastaa tiskin takaa.

“Niin, minä en kysynytkään sitä, oletko sinä sitä syönyt, vaan tiedätkö sen suolaisuudesta, sillä minä tässä luulen, että kahvilan henkilökunnan yleisesssä tiedossa ovat myymänsä tuotteiden perusfaktat. Sillä saattaahan olla niin, että asiakas jos toinenkin kyselee silloin tällöin tuotteista jotain…mutta hei, koska olen tänään erinomaisen hyvällä tuulella niin otanpa riskin. Laitatko minulle siis yhden palan tuota varsin herkullisen näköistä fetapiirakkaa, kiitos.”
…
Fetapiirakkaan kaadettu kahden desin normisuolainen juustopurkki menee mieheltä suhteellisen kivuttomasti alas. Piirakan kuoren merisuolakerros käy tosin jo kunnon päälle.

Mies juputtaa partaansa ja kirjoittaa ystävällisin suurin karamellikirjaimin mielensä kahvilalistaan tämän kahvilan kohdalle: Kivenlahden Teboililla on parempaa…kaikki.

Tämän pakinanurkan arvioitua lyhyemmäksi jääneen pidennetyn vuosiloman jälkeen on syytä palata yhteen mieliteemoistani.

Rumat, turhat ja epäkelvot värkit ovat aina kiinnostaneet minua. Ei siksi, että rumuus ja yhdentekevä toimimattomuus olisivat jollain tapaa elämääni ohjaavia perusprinsiippejä, vaikka näin saattaisi hyvin kuvitella, vaan ensinnäkin siksi, että niistä oppii sen, mikä voisi olla kaunista, hyödyllistä ja iätöntä, isältä pojalle periytyvää. Kuin partaveitsi, alasin tahi taskunauris.

Ja ennen kaikkea siksi, että voisimme pohdiskella mitä kaikkea järkevää voisikaan saada aikaan, jos näihin kammotuksiin käytettävä älyllinen kapasiteetti ohjattaisiin johonkin ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta jalompaan tehtävään. Kuten esim. moottoripyörien suunnitteluun ja valmistukseen, sillä mitä muuta ihminen tarvitsee kuin “satulan, tankin, moottorin, kaksi pyörää ja ohjaustangon?” Ei niin mitään.

Pönäkänböömiläisen kristallikitsch-hurmoksen yksi parhaimmista, Swarovski, pystyy venymään toisinaan häkellyttäviin suorituksiin – kattokruunuihin, joissa on pontta ja valaistunutta järkeä. Mutta kun katsoo heidän Philipsin kanssa yhteistyössä toteutettua Active Crystals-värkkisarjaansa, huomataan, että teknohurmos on saanut Swarovskinkin haroilemaan pyörryksissä.

Sarjan Heart Beat-kaulakoru kristallein on tästä hyvä esimerkki. Korussahan ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kaunis ja varsin vaatimaton. Mutta miksi siihin piti tunkea muistitikku? Heart Beat tuntuu olevan juuri oikea ratkaisu niihin elämänhallinnan huippuhetkiin, jolloin viimeisimpien powerpoint-esitysten kantaminen kaulalla on täysin välttämätöntä. “Noh, kuinkas ollakaan, kaulassain roikkuu juuri ne kaipaamasi vuoden ‘87 kesäkuun myyntirapparit, imutatko ne taikalaatikkoosi sydämestäin?”

Ja kun soppaan lisätään tuotetta tax free-versiona (119€) myyvän Finnairin markkinointiaamen “Give soul to your data sharing”, ollaan jo heikoilla vesillä.

Kristallisydän sielukkaaseen tiedonsiirtoon!?! Miksei vaatimattomasti “Turvaa matka tuonpuoleiseen – Tallenna sielusi kristallikuoriin!” Kyllä ostaisin. Mutta mahtuneeko se sielupolo tikun vaivaiseen yhteen gigabittiin?

–
Aiemmin sarjassa “Tietokone, USB-väylä ja innovaatioiden suonsilmä”: Tanssi minulle kaunokainen, tanssi, Läppäri-imuri, Tietokone söi nallen, Kupposen lämmitin, Ladylook-kaulakoru, Taikahiiri, Pumpattava USBara, Vaivaiskoivutikku, Kalvosinnapit + hevimiehen nahkaranneke