Happotesti Monday, June 9, 2008
Posted by Sami Oinonen in bizarre.6 comments
Mies jonottaa espoolaisen ja erittäin ajankohtaisen hedelmän mukaan nimetyn ostoskeskuksen tiloissa palvelevaan pesulaan. Häitä pukkaa kuin kilometritehtaalta ja hänen ainoa musta pukunsa ei selvästikään ole toipunut edellisten karkeloiden tuoksinnasta. Se on pestävä. Ja kun ei voisi vähempää kiinnostaa. No, hyvän asian puolesta prässäykset kuntoon, sillä kyllähän sitä pitää olla komeana jos joku osoittaa yhä uskovansa avioliittoinstituutioon näinä epäsuhteiden kiikkerinä aikoina.
Viivähtävän hetken mies harkitsee toisen mustan puvun ostamista. Olisihan siinä etuja – uusi musta puku olisi pitkään vielä puhtaampi kuin tämä, hänen uskottunsa jo kymmenien vuosien takaa. Mutta toisaalta, mitä järkeä on omistaa kahta mustaa pukua, sillä nehän ovat molemmat mustia?
Miehen edessä jonottaa selkeästi aito gentlemanni – trimmattutukkainen, kevyesti tropiikin hedelmiltä tuoksuva siistikuosinen vanhemmanpuoleinen mies. Tulee tämän vanhemman miehen vuoro.
- Pitäis parit byysat saada huomiseksi, tämä heilauttaa karstaisella bassollaan.
“Selvä, mutta nämähän näyttävät olevan vallan laadukasta räätälintyötä. Tiedättekö kenties mistä materiaalista nämä on tehty?”, nuori kesäharjoittelijatyttö kysyy posket hehkuen ja suu hangonkeksinä juuri niin kuin hänelle on opetettu.
- …tä, …tä, no ihan tavalliset housuthan nämä on, vanhempi mies töksäyttää.
“Selvä, mutta katsokaas, koska näissä ei ole tuoteselostetta emme voi varmuudella tietää mistä materiaalista nämä on valmistettu, pyytäisin teitä allekirjoituksellanne varmistamaan, ettei ole sitten meidän vika jos vaatteenne sattuvat pestäessä viottumaan. Tokihan aina teemme parhaamme ja erittäin harvoin tuskin koskaan – eiminunkohdalleniainakaankoskaanolemitäänsattunut – mitään sattuu, sillä olemmehan pesemisen ammattilaisia, mutta kaiken varalta siis…”, nuori kesäharjoittelijatyttö jatkaa posket nyt punaa jo kirkuen.
Vanhemman miehen takaraivoa tarkastellen kiukun puna nousee hänen niskaansa pitkin nopeammin kuin Ikean haalean metakokiksen vaahto. Tämän arvatenkin matinkyläläisen raksakundi-hookooblöö-merimies-ahtaajan kuuppa on tulessa.
- Ei se allekirjoitus velvoita mitään, kyllä minä tiedän, minä olen ju-ris-ti ja olen vetänyt kaltaisianne yrityksiä raastuvassa kölin ali leväkeuhkoisina kerran jos toisenkin, vanha herra meuhkaa. Hän on selvästikin ottanut omasta mielestään tärkeän tilanteen haltuunsa ja päättänyt näyttää viattomalle tyttöparalle, että täältä pesee pykäliä ja nöyrää elämänviisautta.
“Selvä”, tyttö jatkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän on mahtava, teflonia. Vanhempi mies tärisee puolimessiaanisessa tilassa ja on ilmiselvästi valmis latomaan toisen täysilaidallisen arsenaalistaan “Kuinka päteä mitättömissä arkielämän tilanteissa ventovieraiden kustannuksella ja samalla tehdä itsestään täysi pelle.”
“Jos nyt kuitenkin saisin teidän nimenne tähän kuittiin, mikä se nyt olikaan?”, tyttö jatkaa.
- PENT-TI…NAT-SCHINS-KOFF, mies huutaa.
“Anteeksi, voisitteko tavata? En ihan saanut…”
Mies latoo pyhän etunimensä kirjaimet yksitellen suustaan kuin takkaa rakentaisi, sillä nimenomaan se etunimihän tässä olikin se vaikeampi: “P-E-N-T-T-I”
…
Yhden miehen show jatkuu, kanssajonottajien avuliaat kehoitukset miehelle viedä vaatteensa muualle niin kuin olisi jo jättää tyttöpolo rauhaan tai pesulan vanhemman työntekijän kompromissiehdotukset eivät vanhemman miehen tahtoa horjuuta. Hän on päättänyt tuhota juuri tämän pesulan, sillä hän on siihen pystyvä.
“Käräjillä nähdään”, hän iskee viimeisen niittinsä. Pesulanväki katsoo epäuskoisena kun tämä asiakaspalvelun happotesti jättää byysansa pesuun ja töksäyttelee tiehensä. Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin.
Viikon luontokuva #26 Saturday, June 7, 2008
Posted by Sami Oinonen in status quo.2 comments
“Miksi minä olen yksin täällä rannalla, kun kaikki muut ovat jo vedessä? Kuittailleet laiturista jo kuukauden. Johtuukohan se nimestäni? Varmaankin. Kiitti paljon isäntäni.”
Yksinäinen purjevene pohtii tukalaa tilannettaan Kivenlahden satamassa.
-
Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25
Täydellistä hammasharjaa etsimässä Wednesday, June 4, 2008
Posted by Sami Oinonen in design, kuluttaminen.2 comments
Tapasimme jälleen kerran pienessä “Lounasinnovaatiot, nuo Suomen tulevaisuuden kilpailukyvyn kulmakivet”-ryhmässämme. Tällä kertaa pohdimme ihon- ja suunhoitoon liittyvien henkilökohtaisten hygieniatuotteiden kertakäyttöistymistä.
Näinä muovisina päivinä mikään juuri ei kestä mitään. Ennen, Rajamäen Rykmentin aikoihin, esimerkiksi partaveitsi ja jopa partavaahtokin siirtyivät isältä pojalle, sukupolvelta toiselle, miehisyysriittinä juhlallisin olalleläpsyttelymenoin. Nyt hyvä jos partakoneen tinamoottori kestää sirisemättä vuottakaan.
Ja entäs hammasharjat. Ne ovat aina olleet kertakäyttötuotteita. Niiden kehitys on ollut yhtä evoluution lähtökuopissa kituuttamisen juhlaa.
Hammasharja on tuotekategoria, jota ei ole juurikaan innovoitu tuhanteen vuoteen. On lähdetty siitä olettamuksesta, että varsi ja nippu harjaksia riittänee ja kestää aikansa, jonka jälkeen väline kierrätetään mopon hienoharjaksiseksi puhdistuvälineeksi sinne vanhojen mattojen ja t-paitojen joukkoon. Niinpä hammasharjoissa on nähty aikojen saatossa vain näennäisiä parannuksia. Varsissa on siirrytty sormista, puutikun kautta muovijohdannaisiin ja harjaksista kynsien ja nailonin kautta jopa titaaniin.
Näennäisinnovointia on toki hieman tapahtunut. Tässä kategoriassa oma lukunsa on nuo värkkifriikkien värisevät sauvat, sähköhammasharjat, joissa on käyttö- ja konfigurointiopasta tiiliskivellinen ja vähintään tuhat ja yksi ominaisuutta vaikka vain tarvitaan yksi. Se, joka tähtää hampaiden puhdistamiseen käden koukistajalihasta kramppaamatta.
Mutta mikseivät hammasharjatkin voisi siirtyä isältä pojalle? Miksei kukaan valmistaja ole tuonut markkinoille sellaista hammasharjaa, jonka metallisen varren voisi lahjoittaa isältä pojalle niin kuin silloin ennen ja johon tarvitsisi ostaa kestävää kulutusta hyvin sietäviä harjapäitä vain yksi vuosikymmeneen? Ja mikä parasta, tätä vartta pitäisi voida toki käytää muuhunkin kuin suuhygieniaan. Ruuvimeisselinä, partaveitsenä, radio-ohjattavan auton kauko-ohjaimen katkenneen antennin korvikkeena jne. Yksi varsi ja vaihdettavin kärkikappalein mitä moninaisempia käyttötarkoituksia. Periaate, joka toimii.
Ja olisihan tietysti hyvä, että varsi kommunikoisi optimiharjauskulmat ja indikoisi kärjen vaihtovälin lähestymisestä pienin herkin äänimerkein ja että sitä varattaisiin harjaus- ja kiertoliikkeellä.
Toimii. Tarvetta on. Tuotantoon!
–
Aiemmin: Sami etsii täydellistä t-paitaa, läppärilaukkua, rannekelloa
Ekoluksusta Sunday, June 1, 2008
Posted by Sami Oinonen in design, kuluttaminen, tee-se-itse.add a comment
Olen viime aikoina palannut kertakäyttöisten kahvinsekoittimien keräämisen kiehtovaan maailmaan.
Tämä harrastuksistani parhain kuihtui taannoin samaa tahtia kuin rakas kansallinen lentoyhtiömme napsi natsoja lojaliteettikortistani. Sillä kyllähän sitä maailmaa piti kiertämän, jos mieli mitä moninaisempia sekoittimia kerätä. Niin on köyhää kertakäyttöinen kahvilakulttuuri koto-Suomessamme.
Ja kahvinsekoittimiahan ei kannata kerätä tyhjänpantiksi. Niistä on monien käyttöesineiden raaka-aineeksi, himmeleistä kauniisiin valaisimiin.
Kuvan lievästi sanottuna ekopäheä Spoon-kattokruunu on portugalilaisen Studio Verissimon näkemys siitä, mitä muutaman vispauksen jälkeen hukkaan heitetyillä sekoittimilla voi parhaimmillaan tehdä. Toinen vaihtoehtohan olisi sekoittaa kahvi sormin tai lopettaa kahvinjuonti tykkänään. [via]
–
Aiemmin sarjassamme “Tyylivalaisin se lämmön tuo”:
Avaruusmeduusa, Sydän, Kukka, Steampunk, Enkeli, Titanic, Ase, Imuri, Lampputuoli
