Havaintoja vajoavasta kaupungista

Kävinpä  Amsterdamissa. Työtä ja huvia. Havaintoja:

Noin ziljoona omanarvonsa tuntevaa pyöräilijää. Eikä yhtään kypärää. Heitä kannattaa varoa.

Kävelen kadulla, mutta olen ainoa, jolla on tyylikkäät kengät. Olen ylipukeutunut. Ja onhan tässä muutenkin vaikea sulautua massaan keskivertohollantilaista päätä lyhyempänä.
–

“Jaahans, tekö olette sitten se Amsterdamin vanhin kahvila, vuodelta 1606 vallan?”

- Kyllä, vastaa baarimikko tuttavalliseen tylyhollantilaiseen tyyliin.

“No mutta hienoa, saisinko kuitenkin yhden turistioluen?”.

- Tottakai, mutta saanen muistuttaa että pidämme toki yllä vahvaa kahvilaperinnettämme myös. Siitä osoituksena meillä on tuo minikokoinen kahviautomaatti tuolla nurkassa. Se sylkee kupin jos toisenkin kuparijuomaa janoiselle. Ja automaatti jopa toimii, silloin tällöin.

“Upeaa. Kiitos tästä juttuhetkestä. Ja nyt se turistiolut kiitos.”

–

Konsertissa. Mike-setä kera klassisen ensemblen. Väliajalla vieressäni istuva seitsenkymppinen hollantilaisrouva herkeää juttutuulelle:

“Huh huh, kylläpä oli mahtava. Minulla on tämä cd kotona, mutta tämä oli parempi esitys. Varsinkin tuo nuori mies, hän oli hurja. Hurja.”
..

“Ai että vain lyhyen aikaa täällä olet…Milloinkas sinä palaat takaisin Amerikkaan?”

- Voi ei ei ei, minä olen Suomesta, vastaan salaa tyytyväisenä, sillä aiemmin päivällä kehuja kerännyt mahtavan soljuva, mutta kenties hieman monotoninen suomiaksenttini menee näköjään täydestä harjaantumattomaan kielikorvaan.

“Ai Suomesta. Sibelius! Finlandia! Massiivista!”

–

(Kuva: Elämä on paikoin seretystä, satunnaisia, yllättäviä kohtaamisia arjessa ja sen liepeillä. Jopa hollantilaiset osaavat tämän taidon. Harvoin sitä näkee spontaaneja asfalttikansantanssikarkeloita kulkiessaan kohti konserttisalia. Hyvä alku herra Pattonin illalle.)