ÜBERKUUL.

Jalkapallon syvin olemus Friday, July 16, 2010

Viime sunnuntaina oikean joukkueen ja lyyrisen taitojalkapallon voittoon päättyneet jalkapallon MM-kisat ovat piristävästi puhuttaneet kisojen jälkeenkin.

Jälkimainingeissa on tosin puhuttu lähes yksinomaan siitä pitäisikö arvoturnauksissa jatkossa ottaa epäselvissä tuomiotilanteisssa tuomareiden avuksi videotarkistus. Tuo moderni tekninen liikkuvan kuvan innovaatio, joka on niin monessa muussa lajissa jääkiekosta krikettiin ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Videotuomaroinnin perään vouhottajat – nämä teknologian kaikkivoipaisuudesta juopuneet avantgardistit – eivät yksinkertaisesti ymmärrä sitä, että videoiden pyörittely eestaas tuhoaa jalkapallon tehden siitä steriilin, kylmän ja mahon lajin, joka ei pakkaa adrenaliinia sormenpäihin kihelmöivinä ryöppyinä, eikä liikuta kansakuntia saaden koko telluksen väen unohtamaan arkipaitansa.

Videotuomarointi ei käy laatuun, sillä jalkapallo on urheilulajeista mitä kiehtovin – lähes mystinen yhdistelmä teatraalisuutta, sankaritarinoita ja -kohtaloita, yhteisöllisyyttä ja sattumaa ja epävarmuutta. Jos jumalten käsiä, rangaistusten kalastelua telenovela-henkisesti, piirunverranpaitsioita jne. lähdettäisiin monitoroimaan, tulisi koko leikistä täysin merkityksetöntä.

Jännitys tulevasta epätodennäköisestä katoaisi. Keskustelu lakkaisi. Baarit ja maitolaiturit tyhjenisivät. Debattia ja suukopua ei olisi. Työpaikoilla tuottavuus romahtaisi. Lehtijuttujen kärkenä olisivat tilastot, eivät tunteelliset vuodatukset. Urheilujournalismi vajoaisi ikiroudan tilaan. Erotuomarit korvattaisiin kameroilla. Suuret, itsekkäät tähdet eivät huolehtisi enää marmorisista julkisivuistaan saatikka sitten innostuisivat maajoukkuepesteistä. MM-isäntämaa jouduttaisiin määräämään YK:n päätöslauselmalla. Vedonlyönti ei olisi enää arpapeliä…Jalkapallo ei olisi enää entisensä, vaan jotain muuta, kaukaista ja vierasta. Sellaista kuin amerikkalainen jalkapallo tai pesäpallo. Tai shakki.

Jokainenhan voi tehdä mentaaliharjoituksen ja kuvitella millaiset MM-kisat olisivat Etelä-Afrikassa olleet kera videotuomaroinnin.  Siinähän olisi käynyt niin, että rugbyn jalkapallon ruumiillistuma, Saksan maajoukkue, olisi voittanut kisat ja kellään ei olisi ollut hauskaa, ja vähiten saksalaisilla, koska he olisivat ennen pitkää tajunneet olevansa ilonsa kanssa yksin, ei edes kateutta missään. Ja se ei olisi ollenkaan hauskaa. Eikä kisoista olisi puhuttu viime sunnuntain päätösvihellyksen jälkeen yhtään mitään, saatikka että niistä olisi nostalgioitu arvaamattoman taitojalkapalloilun renessanssina jo hyvissä ajoin ennen seuraavia, vuoden 2014 Brasilian MM-kisoja.

Maapallon kansalaiset olisivat vain sulkeneet stratosfääriin asti kantautuneella yhteisellä, “klik”-äänellä kaukosäätimistään sadat miljoonat tv-vastaanottimensa, huokaisseet syvään, todenneet apeasti “jep”, ajatelleet että eihän tässä näin pitänyt käydä ja että maanantain arkeen ei vain nyt yksinkertaisesti jaksa. Ja käyneet rauhattomaan uneen.

–

kuva: Hollannin maajoukkueen nuhteeton roolitappelija Nigel de Jong napauttaa MM 2010-loppuottelussa Espanjan Xabi Alonsoa rintaan (vahingossa). Videotuomarointi olisi paljastanut tämän ja de Jong olisi ajettu ulos kentältä, eikä asiasta olisi puhuttu hyökyaaltoina niinkuin nyt. Koska näin ei käynyt, niin nyt tämä värikäs episodi on osa jalkapallon mahtavaa, kuolematonta tarinaa. Tarinaa, jota värittävät myös ihmiset erheineen.