jump to navigation

Tytöille ase(nne)kasvatusta Wednesday, October 17, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
6 comments

for-girls.jpg
Vihdoinkin! GlamGuns on kaikkien pikkutyttöjen isien lempparisaitti, sillä sieltä saa pikkuprinsessalleen todella hienoja ja käteenkäyviä synttärilahjoja. Jääköön unholaan perinteistä arvomaailmaa vahvistavat tuhansien osien luksusleikkikodit, vaikka tiiliskiviä syövät nukkevauvat ja pinkit menopelit, sillä nyt voi tilata elämänsä valolle kunnon toimintaleikkikaluja singoista rynkkyihin.

Tämän poliittisesti korrektin syvänetelän kaukokaupan parhaimmistoa ovat tietenkin Hello Kitty AK-47, titaania ja pinkkiä uudella tavalla yhdistävä klassikko jo syntyessään. Jokaisen tyttönsä etua ajattelevan isän tulisi nyt kiirehtiä, sillä ase on tuleva eBay:n keräilyharvinaisuus. Ainoastaan 500 kpl valmistetaan. “A perfect gift for the young lady of the house.”

Tai miten olisi “My Little Carbine”, monia sotia maineikkaasti läpi nakuttaneen M4-karbiinin vesipyssyversio. “The perfect way to introduce your little princess to the wonders of nocturnal wet-work!”

Kyllä, molemmat tilaukseen. Niin kauan kun saitti on pystyssä, heh.

Kansan syvät rivit ja eloonjääminen Sunday, October 14, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
5 comments

mailbox-in-texas.jpg
Amerikkalainen Popular Mechanics on tieteen ja tekniikan yleisjulkaisu, joka on innoittanut amerikkalaisia (lähinnä) miessukupolvia jo yli vuosisadan ajan. Lehden elokuun teemana oli kuinka selviytyä katastrofeista, “Survive Anything“. Perusniksejä maanjäristysten, tornadojen, tulvien, anopinvierailun ja Disneylandin varalle.

Lehden lukijanpalstalla monista luonnonkatastrofeista selvinneet lukijat kertovat omia vinkkejään lehdessä esitetyn lisäksi. Parhaimman niksin tarjoaa muuan huolestunut kansalainen, James Kiser, Sterlingistä Virginiasta.

Hän ehdottaa apoklayptisen tuhon varalta pommisuojaan seuraavaa varustusta:

You left out self-defense procedures for when people with less-than-honorable intentions show up. I recommend a homeowner have two shotgun, a 12 ga. and a .410 ga., loaded with buckshot. All family members should be trained to use them properly. This is not politically correct, but the gorvernment may not be there to help you.

Niinhän se on, mitä sitä turhia kiertelemään sitä mikä on kaikkien mielissä kuitenkin. Ihminen on toiselle susi ja kun hukka perii on parempi varustautua Jamesin neuvoin, tuplahaulikoin ja rouhein haulein. Ja onhan se täysin järkevääkin siivota ne kaikki kymmenet aseet ennen katastrofia auton hanskalokerosta ja pick-upin haulikkoräkistä kuin jättää hylkiöjoukon vietäviksi. Höh.

Kääk, missä on Käck! Monday, October 1, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre, status quo.
9 comments

tootsie-roll-and-iraqi-kids.jpg
Tein heräteostoksen. Vaikka tyypillisesti kaahaan ostoskärryillä nonchalantisti kulmakorttelin k-kaupan karkkihyllytaivaan ohi, ja korkeintaan nappaan Suomen arvostetuinta brändiä kilon tahi vain kaksi, niin tällä kertaa päätin verestää ihania lapsuudenmuistoja ja ostaa itselleni Käck-lakritsitoffeepatukan tahi vain kaksi. Siinä karamelliviidakosta tuttua punamustaa karamellia tähystäessäni palasin muistojen lakutahmein siivin lapsuuden kuumiin kesäpäiviin, jolloin lapsuuskodon kaupan edessä palkitsimme poikain kanssa itseämme Käckillä. Pystyin vieläkin maistamaan mielessäni sen lakritsin, kolan ja toffeen ihanaisen hybridin.

Mutta kuinkas kävikään, karamellihyllyltä minua tervehti tutussa formaatissa patukka jonka nimi oli “Kick”. Missä oli käkkini? Miksi tuollainen inha trendinimi? Maistelin karamellia ja eikä sen makukaan ollut sama. Valjumpi. Vesittynyt. Ei potkinut. Makunystyrät eivät sirahdelleet hurmion karkkimeressä. Käck-armaani oli kokenut Hopeatoffeen karmean kohtalon. Sekin oli enää vain muisto. Se oli kastroitu. Käärepaprussa seisoo “Original Since 1954″. Ja ei varmasti ole tai sitten makuaistini on käkkimässä lomalla.

Jäin pohtimaan, mitenköhän patukan markkinoija Leaf Suomi Oy kategorisoisi minut tämän tapauksen jälkeen (jos siis kassakuitista livahtaisi plussakortin kautta Leafille tieto siitä, että taasen on Oinosen mammanpoika narahtanut lakutoffeeseen)?

Olenkohan nytkähtänyt Leafin asiakassegmentoinnissa karsinasta Uskollinen Unohdettu sarjaan Uskollinen Satunnaisnautiskelija vai olenko sittenkin Kerran Unohdettu Nyttemmin Pettynyt Satunnaisnautiskelija.

-

kuva: Iraqi Children Enjoy Candy Given to Them by Coalition Soldiers by Sgt. Keith D. McGrew

Maapallo piilosilla tiilten takana Sunday, September 30, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
12 comments

icons.jpgPerjantain kuva-arvoitus jäi sen verran kaivelemaan, että päätin selvittää pienellä reverse-engineering-työllä symbolit. Naputtelin Alkon webbisaitin hakukentään esimerkin viinin nimen ja voila!, sieltähän löytyi kokonainen kiehtova pieni ruokasymboleille pyhitetty maailma.

Että noin helppoa se on kun on internetit ja kaikki.

Aperitiivi > Vähärasvainen kala > Äyriäiset > Salaatit ja kasvisruoka > ???

Siinä ratkaisu. Ainoastaan “S” on avoin. Ei löydy edes ko. viinin kohdalta webistä. Ehkä se on jotain sellaista, jota edes Alko ei halua meidän tietävän. Salaliitto.

Ja koska minulla on nyt käytettävyysvaihde päällä, niin tässähän voisi pohtia mitä tuon viereisen kuvan symbolit tarkoittavat…Tai antaa olla, pikatarkastelulla tehtävä vaikuttaa mahdottomalta.

Viini, turilas ja nyrkkirauta Friday, September 28, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
12 comments

alko-icons.jpg
En ole koskaan ollut mikään suuri valkoviinin ystävä. Sen lisäksi, että valkoviini saa elimistöni voimaan pahoin, se on minulle myös aivan liian fiini juoma. Se on valjua kokkareiden diipadaapaa. Se ei potki eikä korsku kuin parhain laskimoverenvärinen punkku vaan hihittelee ja nikottelee innottomasti.

Joka tapauksessa, käsky kävi ja kipitin Alkoon hankkimaan jotain valkoista ensimmäistä kertaa sitten Marjo Matikaisen havujen ja Berliinin muurin murtamisen. Jotain, joka komppaisi vähintäänkin kohtuullisesti Ruotsinmaalta pyydetyn lohen kanssa.

Valkoviinin valinta osottautui erittäin haasteelliseksi tehtäväksi, vaikka rajasinkin tehtävää helpottaakseni hakuni aluksi vain italialaisiin viineihin. Huomasin, että Alko oli kehittänyt viineille kivat pikkusymbolit, joilla varmasti tahdottiin viestiä mihin käyttötarkoituksiin kukin viini parhaiten sopisi. Mutta eihän siitä mitään tullut, sillä eivät ne symbolit ainakaan minulle auenneet.

Kuvan Pinot Grigion symboliarvoitus on tästä oiva esimerkki. Tikapuuhermostoni herne pyörähteli ylikierroksilla jo ensimmäisen merkin kohdalla. Siinähän on viinilasi! Eli tämä viini sopii viinin kanssa? No mitäs hemmettiä se tarkoittaa? Onko tämä joku palikkatesti “viini on viinille kuin mies on naiselle kuin sohva on perunalle?”.

Ja entäs toinen arvoitus sitten. Siinähän on pikkukrokotiili! Pitkää nokkavärkkiä ja suhteettoman suuret silmät. Kyllä, täytyy olla. Mutta mistä lähtien täällä on krokotiilejä syöty ja tietääkö WWF asiasta?

Kolmas symboli vaikutti vaikealta, mutta hetikohta ponnahteli mieliin grillihaarukka-Ahdin kypärä-assosiaation kautta veikeä piirroshahmo Turilas, Jäärän kamu. Että kelpaa siis koppakuoriaisten kanssa.

Neljänteen symboliin on pirullisesti ujutettu tuplamysteeri. Tämä vaikutti ensinäkemältä helpolta. Tuoretta tipua kananmunassa ja herneitä. Päädyin kuitenkin emmittyäni todennäköisempään tomaatti-nyrkkirautayhdistelmään.

S-symboli löi ällikällä. Sehän voi tarkoittaa ihan mitä tahansa. “Sähköiseen fiilikseen” tai vaikka “10 eurosenttiä pullonhinnasta Suojeluskunnan uudelleen henkiinherättämiseen”.

Valehtelematta tavailin kymmeniä symboleita ja viinien verbaalisia “kuiva-puolikuva-marjainen-hohhoijaa”-määritelmiä monen piinaavan minuutin ajan yrittäen löytää jonkin järkevän viinin. Sellaisen, joka edes jossain määrin vastaisi hakukriteerejäni, eli:

“Kaikkien valkkarien seurallinen lätkämatsin punkku, stydiä mättöä, bukee senttistä lederhosenia, ei jenkkimehuja, ei espanjalaista, ei mitään eteläiseltä pallonpuoliskolta, eikä varsinkaan saksanmaalta, fisuu ja rehui”.

Kutsuin henkilökunnan apuun ja 15 sekunnissa oli viinit kätösissä. Seuraavan kerran samalla kaavalla.

Voisikohan ne symbolit heivata romukoppaan ja käyttää vaikka…sanoja?

Syksyn väriloistoa Thursday, August 30, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

national-library-belarus.jpg
Syksy saa ja illat pimenevät. Tummenevassa kaupungissa käyskentely tuntuu perin orvolta kaikesta väriloistosta huolimatta. Tyylittömät neonvalologot tervehtivät kulkijaa, milloin kirjaimista puuttuu valonpuhti, milloin koko komeus repsottaa kiinnittimistään ja milloin niihin on läiskitty tarroja, purukumia tai tägejä.

Kyllä meillä Suomessakin pitäisi ottaa oppia vaikkapa kuvan Valko-Venäjän kansalliskirjastosta. Paikallisen Isä Aurinkoisen, presidentti Aleksandr Lukašenkon masinoima kulttuuripyhättö välkehtii toivoa Minskin asukkaille tarpeen tullen vaikka kaikissa väripaletin väreissä. Tämä viime vuoden kesäkuussa avattu tyylikäs rakennus pääsee pimeässä todella oikeuksiinsa.

Miltähän näyttäisi Finlandia-talo illankajossa vaikkapa vaalenapunaisten ääriviivojen syleilemänä? Upealta.

[English Russia]

Vallankumous Wednesday, August 29, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
5 comments

order-of-the-empire-by-carl-de-souza.jpg
Tässä jälkiteollisen yhteiskunnan tauottomassa vaikerruksessa ja markkinahumussa, jossa kulutus- ja suorituskeskeisyys, yliviritetty kilpailuhenkisyys ja autoilu ovat elämän keskeistä sisältöä, on hienoa että joillakin on rohkeutta ajatella ja käyttäytyä toisin.

On suorastaan ihailtavaa, että nämä vetreät tahot levittävät iloa ja valoa elämään valtaamalla kadunpätkiä ja palkitsemalla kanssakaupunkilaisiaan hurmoshenkisellä danssailullaan ja tärykalvot hellästi verille tahkoavalla konemusiikillaan.

Minäkin olen päättänyt liittyä heidän joukkoonsa. Valtaan huomenna klo 18 Suomenojan Shellin toiseksi vasimmaisen parkkipaikan vastalauseena poliisien ylivallalle ja nollatoleranssille. Pistän ghettoblasteristani humpat kaakkoon ja kutsun kaikki tanssiin.  Ja perjantaina klo 18 Pukinmäen Essolla sama show. Jos sataa vettä, tai on muuten vain tuulista ja vilua, niin  jään vastalauseeksi kotiin.

Päivä puistossa Friday, August 10, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
7 comments

day-in-the-park-by-sami-oinonen.jpg
Kotivinkki, lehti, joka “inspiroi minut”, heittäytyi heinäkuisessa kesänumerossaan täysin kohtuuttoman puistoöykkäröinnin lietsojaksi. Lehden juttu “50 x päivä puistossa” listaa toinen toistaan vastuuttomampia ajanvietetapoja, kun aikomuksena on lähteä ystävien kanssa elämysmatkalle puistoon.

Soita bongo-rumpuja. Sykkivät rytmit koskettelevat olemassaolomme syvimpiä kerroksia. Puiston vihreässä kaikkeudessa voit kokea ohikiitävän yhteyden puiden ja ruohon kanssa.

Jaa…eikös meillä oli se Faces-etnofestivaali tuollaista möykkää ja halailua varten. Toisaalta, miksei kerralla kilkutettaisi steel-rumpupatteristoa, siitä lähtisi isompi mökä ja voisivat satunnaisetkin puistossa käyskentelijät osallistua kuumottavan rytmimaailman luomiseen.

Tee aikamatka 1980-luvulle, ja heittele neonkeltaista frisbeetä puolisosi kanssa. Koppiheitot ovat balsamia parisuhteelle, mutta hurjia heittäytymistä vaativat vetäisyt kiihottavat vaarallisuudellaan.

Bongo-rumpuja lukuunottamatta ei ole juurikaan mitään ärsyttävämpää kuin puistossa sinne tänne suhahtelevat frisbeet. Niiden paikka on Etolan hyllyssä pölyttymässä.

Järjestä pienimuotoinen rockfestivaali.

Kaikenkarvaiset löysäranteiset ja epävireestään autuaan tietämättömät nuotiokitaristit ovat puistoasukkien pohjasakkaa. Ei se ole kenenkään etu, ja vähiten naapurin Jere-Petterin, että naapurin Jere-Petteri hinkkaa sitä mummovainaan seinällä orpona kiikkunutta landolaa päivästä toiseen nurtsilla Bob Dylanin Knock on Heaven’s Doorin herkkää tunnelmaa hapuillen.

On parempaakin kuunneltavaa kuin liikenteen melu. Soita mankasta lempimusiikkiasi.

Bongo-rumpuja, frisbeestaroja ja nuotiokitaristeja lukuunottamatta ei ole juurikaan mitään ärsyttävämpää kuin puistossa korttelinkokoisista ghettoblastereistaan omaa lempimusiikkiaan itsepintaisesti veivaavat oman elämänsä “Entäs tää, eiks oo kova”-rockpoliisit.

Laajenna tajuntaasi kirppareilta ostetuilla jytäklassikkokaseteilla.

Ja sama älämölöön yllyttäminen jatkuu. Siihen on syy miksi “jytäklassikot” lojuvat kirpparien laareissa.

Pelaa kiireettömästi kierros krokettia. Pidä välillä teetaukoja.

Krokettimailan nasahdus krokettipalloon on eittämättä yksi Suomen kesän ärsyttävimmistä äänistä. Varsinkin kun se yhdistetään bongo-rumpuihin, suhahteleviin frisbeeihin, epävireiseen nuotiokitarointiin ja Finnhitseihin.

Kyllähän se niin on, että Kotivinkin puistoteeseillä palaa yhden jos toisenkin puistosedän ja -tädin käämi. Täydelliseen puistopäivään kuuluu vain ja ainoastaan paljon kahvia, mansikkakakku ja muistivihko, johon voi tukkijätkän kirjanpidolla ynnäillä kanadan- ja valkoposkihanhien lukumääriä.

Jyrkkä ei kaikelle muulle epätoiminnalle. Suomi tarvitsee puistopoliiseja.

Ajan henki Thursday, August 2, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre, status quo.
add a comment

we-want-to-pump-you-up-by-mukhtar-khan.jpg
Parturissa. Parturitädillä kuuluu jenkkapelistä joku kiva aamuradio, jossa aidosti pirteät juontajat heittävät hyvällä swingillä mielenkiintoista arkiaamun analyysiä lööpeistä ja muista. Ja väliin Trio Niskalaukaus-orkesterin musiikkia. Kerrankin löytyi hyvä radioasema. Juontajien tahti kiihtyy, voisi kuvitella että vaahtosuut olisivat aivan niskan takana mekastamassa. Päiväni lähtee erittäin hyvin käyntiin, sillä toimitukseen soittaa nuori nainen ja kertoo tarinan. Empaattisella miesjuontajalla on selvästikin hauskaa:

“Niin Anna-Anne sinähän olit tässä Ibizalla käymässä…kerropas nyt meille kaikille mitäs hauskaa sinulle siellä kulttuurihistoriastaan tunnetulla etruskien vanhalla paratiisisaarella oikein tapahtui.”

- No, mä olin kaverin kanssa viettämässä mun 18-vuotissynttäreitä, ja me istuttiin siinä hotellin aulassa ja meillä oli siis niinku niin tylsää, että. No siihen tuli sitten kolme brittinuorukaista, timpauljajohn, ja ne pyysi, että josko me lähdettäis viettämään aikaa heidän hotellihuoneeseensa jonkun Janen ja Shelleyn kanssa. Heillä oli joku luku- ja piehtarointipiiri alkamassa. No me siihen, että ookoo, eikai tää ilta voi enää tylsemmäks mennä. Siinä sitten istuttiin iltaa ja humalluttiin lyyrisestä runoudesta niin, että olimme kohta yhtä poikien kanssa, tai oikeastaan vaan timinjapaulin ja se john oikeestaan vaan kuvasi siinä videokamerallaan. Herkkää. Niin ja sit se tim puhu tyttöystävälleen kännykkässä koko ajan. Se oli jossain Englannissa. Se kosketti.

“No mutta bruhahaa Anna, oletkos sinä jo googlaillut interneteistä josko herkät hetkenne olisivat siellä koko maailman nähtävillä. Eiks se olis aika kiva, eiks?”

- No en mää siis ole ilennyt, enhän mä normaalisti tällasta, että vieraiden poikien kanssa ja vielä Janea ja Shellyä. Että ihan euforian piikkiin meni kyllä. Yleensä sitä ollaan vaan tyttöjen kanssa: Nuotiokitaroita, Helviä ja joskus Heidiä.

“Sen voin hyvin uskoa. Sehän minua tietenkin toimittajana hieman ihmetyttää, että jos tilanne oli sinun mielestäsi niin nolo, niin mikset vain pitänyt asiaa omana tietonasi. Että miksi sinun piti tänne radioon vielä soittaa? Miksi halusit hm…esille?”

- No ollaanpas sitä nyt niin enkeliä siellä toimituksessa. Että ihan tässä liikuttuu. No miks te sitten lähetätte tällaista tarinaa? Onpa kova kilpailu kuuntelijoista. Kansakunnan kynttilät, just joo.”

Olemme parturin kanssa samaa mieltä siitä, että kyseinen soitto oli vain toimituksen hupailua, sillä eihän tuollaista voi tapahtua kenellekään.


kuva: Mukhtar Khan, Kashmiri body builders, India.

Jäitä maapallon ytimestä Wednesday, August 1, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
3 comments

planet-earth-ice-bucket.jpgHelteisen kesän jälleen jatkuessa kannattaa uima-altaan reunalla viritellä drinksuihin jääpaloja tyylikkäästi kuvan Planet Earth-jääkulholla, vai mikä kiulu tuo lie. Ensin vain margaritaburritokset sheikatuiksi V8-mikserillä ja sitten jumalankätenä koukkimaan jääpaloja maapallosta.

Eipähän tarvitse nolata itseään ja naapureitaan jääkaapin värittömien valkoisten jääpalakokeroiden tai täysin käsittämättömän käyttäjävihamielisten jääpalapussien kanssa teutaroinilla. Jääkulhon esittelyteksti on hillittyjen tuotekuvausten aatelia:

Bora Bora, the Seychelles, Ibiza, the Med. He truly has been there, done that and enjoyed every moment along the way. Over cocktails he regaled us with stories of his adventures as he dished ice from this magnificent Planet Earth Ice Bucket.

Pjuutifull, nais. $199 kappale. Kannattaa ostaa saman tien kaksi. Kaksin käsin jäiden kouriminen on, ei pelkästään tehokasta, vaan saanee aikaan myös tainnuttavan vallan tunteen. Despooteiksi haluavien must-hankinta. [via]

Diskopallosta ja navigoinnista Monday, July 30, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre, taide.
add a comment

top-ten-by-ron-nordstrom.jpg
Tähän väliin pyyteetöntä puffausta. Käväisin Fiskarsin taiteilijoiden kesänäyttelyssä. Perushyvää mättöä pittoreskissa miljöössä. Kuten aina. Ron Nordströmin ääni-installaatio oli näyttelyn parasta antia. Kuten aina. Hänen Top Ten-teoksensa (kuvassa) koostuu diskopallosta ja yhden tunnin aikana kymmenen eri yrityksen asiakastukipuhelinnumeroon soitetusta puhelusta. Hirtehistä nykyaikaa.

Ravintola Kuparipajan buffet-lounas on seisovien pöytien aatelia. Vanha Meijeri-kahvilassa loppui mustikkapiirakka kesken. Ei hyvä.

-

Ja sitten Fiskarsista Nummi-Pusulaan Traktorimuseoon, taas. Koska halusin kikkailla, näppäilin tekno-orjana gps-hilavitkuttimeeni kohteen tiedot ja pyysin nopeinta reittiä. Ja eikun kovaa vauhtia eteenpäin, ettei vain satelliiteista karkaisi virrat kesken seikkailuni. Seurasin lumoutuneena navigaattoria herkeämättä teiden muuttuessa yhä kapeammiksi ja pitkospuumaisemmiksi. Ruovikko läiskytteli uhkaavasti märkiä terveisiään auton tuulilasiin.

Käskytin autoa kyntövaosta toiseen täysin välittämättä “Yksityistie – Sinut ammutaan City-ihminen”- ja “Vain tieosakkaille – jollainen sinä et ole”-kylteistä. Huiskuttelin ystävällisenoloisille ja tienvarsiin ryntäileville talikkosuisille paikallisille iloisena samalla kun varoin hidastamasta menoa liiaksi.

Puolen tunnin hiekkavaoissa pyöriskelyn jälkeen epätoivoon vaipunut orgaaninen navigaattorini kiljui jo kartta kädessään, että mitä helkuttia sitä gps-renneliä pitää uskoa, kun hänen luomureittiään oltaisiin oltu perillä jo aikaa sitten. Hän oli vain kateellinen luulen, sillä teknovempaimeni oli syrjäyttänyt hänen eittämättä mestarillisen “Vasen täys, sata, yli nypyn, oikee eri, kirraa pirusti, serpo, kapenee”-slanginsa.

Jäärä kun olen, tihrustin totuudennäyttäjää yhä tiukemmin ja sanoin, etteihän me voida palata takaisin kun tällä kinttupolulla ei pysty edes kääntymään ellei sitten halua etsiä autoaan suonsilmäkkeestä. Ja sesam aukene, jo iäisyydeltä tuntuneen vatkaamisen jälkeen olimmekin yht’äkkiä tutulla hiekkatiella.

Kyllä gps kannattaa. Hiiteen ne kartat, hah. Asetuksista taisin kuitenkin valita vahingossa nopeimman reitin sijaan sittenkin vaihtoehdon “maisemareitti – jännitettä parisuhteeseen”.

Ammu friikkiä Sunday, July 29, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
2 comments

the-defender-2.jpg
Näin kesän pakollisen Lintsi-kierroksen jälkeen on hyvä myös tarkastella miten suuressa maailmassa viihdytään kesäisin. Coney Islandin huvipuistossa näyttäisi olevan hyvinkin moderni peli, Shoot The Freak, jossa saa ammuskella ihmistä (eli siis friikkiä) aivan värikuulin. Tämän hauskan ajanvietteen sisäänheittäjä lausuu mukaansatempaavasti näin:

Step right up and shoot the freak… have a little fun today and shoot the freak… shoot at a real live human ovah here…. shoot the freak… have a little fun and shoot the freak…. try to shoot the freak ovah here… shoot the freak… shoot the freak in the freakin head… shoot the freak…c’mon who wants to shoot….

Niin, ollako mielummin friikki vai sisäänheittäjä? Vaikea valinta.


Ja sen Lintsin Kummitusjunan voisi todellakin päivittää nykypäivään. Sen lisäksi, että se näytti armottoman kuluneelta, on koko perusajatus vampyyreistä, luurangoista ja zombieista armottoman vanhanaikainen. En ole koskaan ymmärtänyt mistä lähtee se täysin väärä olettamus, että ihmisiä näin keskimäärin pelottavat kauhuleffojen peruskaura. Niin ennalta-arvattavaa.

Moderni kummitusjuna on tietenkin sellainen, joka on räätälöity kunkin asiakkaan pahimpien pelkojen mukaiseksi. Ne saataisiin tietysti helposti selville ennen junamatkaa kännykän lokaatiohistorian avulla. Helsinkiläisiä pelottaisi tietenkin täysi hiljaisuus – eli heille tarjottaisiin parin minuutin ajan painostavaa rasvatyyntä ja matalien taajuusalueiden ambienthuminaa täydellisessä pimeydessä. Ja kaikille pääkaupunkiseudun ulkopuolisille tarjottaisiin täysilaidallinen urbaanin elämäysteollisuuden kuvastoa tomimetsäkedoista viiviavellaneihin ja taustalle ujeltamaan tommitabermannimaista resitointia hesarin pääkirjoitusteksteistä. Ennalta-arvattavaa? Ei missään tapauksessa.

Ja kyllä, kolme kertaa peräkkäin vuoristoradassa saa olon ohueksi.

[Shoot the Freak via FSJ]

Kuukauden kirja: Valdo Fleming – Rummut puhuvat Saturday, July 28, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

rummut-puhuvat-valdo-fleming-1948.jpg“Mustan miehen rumpujen ja valkoisen miehen rautatien välinen taistelu on Valdo Flemingin seikkailuromaanin RUMMUT PUHUVAT aiheena. Englantilainen yli-insinööri Baring ja hänen Kultarannikolla syntynyt ja kasvanut 16-vuotias poikansa Philip sekä isän kaksi apulaista – joista toinen on tuikealuontoinen irlantilainen O’Hara – joutuvat aluksi diplomaattiseen ja sitten todelliseen taisteluun viekasta ashantilaiskuningasta Jumumua vastaan.

Tätä taistelua ei kuitenkaan käydä asein, vaan rummuin ja erinäisin salaperäisin taioin; mm. rautatierakennuksen mustien työläisten keskuuteen alkaa levitä unitautia. Philip Baringin onnistuu kuitenkin lopuksi lyödä mustat näiden omin asein, ja rauha palaa rakennystyömaalle.

RUMMUT PUHUVAT on vauhdikas, reipas ja hengeltään terve nuorisoromaani. Mustan miehen mielen pohjalla liikkuu paljon enemmän kuin me valkoiset tiedämmekään, väittää kirjailija ja todistaa sen vakuuttavalla ja mielenkiintoisella tavalla todeksi.”

Valdo Fleming, Rummut puhuvat, WSOY, 1948.

Ylläoleva on suora lainaus tämän huikean seikkailuromaanin takakannesta. Teksti toimii tänäkin päivänä, sarkastisena heittona tosin. Löysin tämän aarteen tänään Fiskarsin kirpparilta. En kuitenkaan rohjennut ostaa.

Tukkijätkät ja suomen kieli Saturday, July 21, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

clint-eastwood-as-dirty-harry-by-philippe-halsman.jpgNykysuomen sanakirja 1958:

jälhäkkä (adj.): miehestä; sellainen mies, joka on oikeamielinen ja konstailematon kuin Siuruan gneissi, tuo arkeeisen ajan jämäkkä kallioperämme panssarieste. Henkilö, joka pitää sen minkä lupaa ja yleensä myös enemmänkin.

Tämä ei johdu siitä, että hän lupaisi paljon vaan nimenomaan siitä, että jälhäkkyyteen usein yhdistyvän tilanneherkkyyden ansiosta tällainen henkilö tajuaa luvata sen ja vain sen minkä muut luulevat olevan ns. maksimaalinen suoritus (ks. automobiilikisailu).

Sana juurtui puhekieleen tukkijätkien, noiden salskeiden oman aikansa musketöörien myötä. Miesten, jotka mourusivat kollikissojen lailla jokivarsien kylissä pirtun, hameenhelman ja keksin pyhässä kolmiossa.

Lausunta: jälähäkkä;

Käyttö arjen tilanteissa: “Hää se on vasta jälhäkkä jätkä”; “Jälhäkkä jätkä ei iitraa eikä miihaa”; “Tuo juippi on loso jätkä, ei oo jälhäkkä ei.”


Aiemmin sarjassamme Suomen kieli, mies ja hauis: Tosikurkot vissaa seisaaltaan…jaloilleen


Kiitos Kontiolahden Kanavateatterin Kuningasjätkä-laulunäytelmälle innoituksesta

Opiksi ja ojennukseksi Monday, July 16, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
1 comment so far

Mieheltä vietiin kännykkä Virossa. Lieksalaiselta 58-vuotiaalta mieheltä anastettiin matkapuhelin Tallinnassa Virossa 5. heinäkuuta. Puhelin vietiin ruuhkaisessa bussissa vyökotelosta.

(Karjalainen, sunnuntai 15.7.2007)

Ai että uutisista pulaa? Ei missään tapauksessa. Kansanvalistuksen nimissä on välillä teroitettava matkailijoiden mieliin ei vara venettä kaada-ohjeita.

Bongaus extraordinaire Saturday, July 14, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

#22671. Ei pöllömmin. Ja kesä vasta puolessa.

Mätäkuuta kohti Friday, July 6, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
4 comments

human-body-20.jpgTaas lääkärissä. Pannahinen sentään.

“Vai että paise vaivaa?”

- “Joo”, totean apeana. “Siellä se märkäpesäke lilluu korvanlehden takana.”

“No, onkos tämä sinulle tuttua?”

- “No ei, mutta epäilen, että tämä on stressiperäistä. Katsos olin tuossa Muumimaassa. En yhtä päivää vaan kaksi…sellainen hotelli+muumimaapaketti helvetistä-tyyppinen diili. Jo ensimmäisen päivän jälkeen alkoi korvanlehteä jyskyttämään sellaisella forssilla, että täytyi hieman oluttakin ottaa vaikka en yleensä juo kuin pillimehua vadelmaista. Toisen päivän jälkeen messevä tulehdukseni olikin sitten tennispallon kokoinen.”

“Jep, jep, nämä ovat erittäin yleisiä, etenkin näin kesällä. Ja miehillä. Että ei syytä huoleen, et ole mätänemässä pystyyn…ja Muumeilla on eittämättä tässä joku rooli kyllä. Minäkin olen ehdottanut, että jospa lykkäisin perheen noiden fantasiafiguurien perään ja itse vilvoittelisin Naantalin pittoreskeilla terasseilla laineenliplatusta ja pelimannimusiikkia kuunnellen.”

- “Vau, kuulostaa hienolta idealta. Ajatustasolla toimii varmasti, mutta…”

“Niinpä niin, ei ole mennyt hallituksessa läpi”, lääkäri toteaa apeana ja jatkaa kalloluuni jyrsimistä neulallaan.

- “Olis edes siellä Muumimaassa, jotain miesten puuhanurkkaa. Sellaista pehmustettua odotushuonetta, jossa olisi Tekniikan Maailmoita ja muita…ja hiljaista”, säestän kohtalotoveriani, sillä meillä synkkaa.

“Aivan. No niin, pari litraahan sieltä tirahteli. Tuossa on vielä pari lappua, jos alkaa valumaan spontaanisti rinnuksille. Ja kyllähän sinä ja muut sen huomaatte varmasti. Siellä on nyt sellainen iso reikä ja puristele sen kautta lämpimiksesi, jos tuntuu olevan tekemisestä puutetta.”

- “Kiitos. Ensi vuonna uudelleen sitten…”

“Ai Muumimaahan ja sitten tyhjennykseen vai?”

“- Siltä näyttää. Joku kuntoisuusmitali tästä pitäisi saada. Sellainen “Muumimaasta Selvinneet”-prenikka rintaan. Voisimme sitten kanssaselviytyjien kanssa avautua ja turinoida tuopposen jos toisenkin äärellä.

“HEH-Heh-he-he-heh-heh-he-heh-eh-ehe-eh-e……”, selvästikin ideasta tykännyt lääkäri hekottelee vielä kun painan oven kiinni. Neliömetrin kokoinen valkoinen laastari peittää kasvojani. En ihmettele yhtään kun ihmiset vaihtavat kadun toiselle puolelle kun trallattelen merkittävästi kevyempänä ja avoimin mielin kohti kauppatoria ja kuppia kuumaa kuparijuomaa. Olen sen ansainnut.

Myöhemmin tuttavat, työkaverit ja k-kaupan väki katsovat minua järkyttyneinä.

“Se ei olekaan robotti”, he ajattelevat.


Sarjassamme “Kroppa vinkuu, mätänee ja valittaa – tarinoita ihmiskehon nykytilasta” aiemmin:
Mies ostaa ihonhoitotuotteita fembottien piinapenkistä,
Mies käy hammaslääkärissä ja oppii kallisarvoisen läksyn.

Juhannusmuistio Friday, June 22, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
3 comments

veikkolan-juhannus-2007.jpg
Blogiavaruus ja muu Internetin säyseä reunama on kiinni, jos elämässä on oikeutta, pe klo 18:00 – ma klo 06:00 välisenä aikana. Tästä ei koidu mitään haittaa kenellekään. Elämä on jälleen radallaan ja on aika danssailla. Yy-kaa-koo!

Virheistä oppii…vai oppiiko? Tuesday, June 19, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
6 comments

perfect-smile.jpg“Oinonen?”

Astun sisään. Tätähän sitä ollaan odoteltu kuin mustikkapiirakkaa ja kylmää maitoa.

“Jaahans, mitenkäs kauan siitä on kun olet viimeksi käynyt leegohuollossa?”

En vastaa, vaan taktikoin ja odotan, että hammaslääkäri heittäisi jotain aikajanaa, josta voisin valita mieleiseni vielä jotenkuten kasvoni säilyttäen.

“Yksi vuosi?”
- “No, on siitä itse asiassa hieman pidempään….”

“Viisi vuotta?!?”
- “No, jotakuinkin sen verran, tai ehkä vielä enemmän, on näet ollut kiireitä. Olen nähkääs sitä mieltä, että jos kaikki kuntalaiset kävisivät vuosittain tarkastuksessa, niin odotusajat venyisivät nykyisestä yli puolesta vuodesta lähemmäs vuoden mittaiseksi. Eihän siinä ole mitään järkeä…ja varmasti löytyy aina niitä, joiden leegot ovat enemmän kuralla kuin minulla. Minä olen sentään pessyt hampaani aamun illoin koko ikäni. Toinen vaihtoehto olisi tietenkin palkata lisää hammaslääkäreitä ja sitähän ei kuntatalous kestä. Yhteisen edun nimissä olen näin uhrautunut, niin kuin kuka tahansa ylivaihteella korskuva oman elämänsä äititeresa…”

“Tämä on taas näitä…”, lääkäri ja hoitaja katsovat toisiaan merkitsevästi.

“No mikäs sinulla oli sitten hätänä?”
- “Niin, nyt kun vihdoin kiireiltäni pääsin tänne, niin mulla koskee syötäessä tuonne…”

Tarinani loppuu ja lekuri tunkee sen seitsemän instrumenttia suuhuni hammashoitajan huuveroidessa alati mahlovaa kieltäni.

“No mutta tuosta hampaastahan puuttuu pala!”, hihkaisee lekuri yllättyneenä tonkiessaan yläkertaani.

- “Ai, puuttuuko?”, kokeilen kielelläni kohdetta ja totean yllättyneenä: “Ja minä poika se luulin, että sellainen se on ollut koko elämäni. Oho! … Mutta ei se ole se hammas jonka vuoksi tänne tulin vaan tuo alakerran viisaudenhammas. Siinä tuntuu olevan jotain eriskummallista…”

“No ei se mikään viisaudenhammas ole vaan “kuutonen” … ja voi herranjumala siitähän puuttuu pala! Tämähän on poijjaat ja tyttelit oikea kraateri mikä sulla on tuolla muhimassa…jumanklavita Mars-roverillahan tuolla surruttaisi…”

Lekuri vetää niistä sen seitsemästä instrumentista puolet pois ja jättää puolet hivelemään samettista nieluani ja tarttuu puhelimeen. “Tulkaas Antero ja Teukka katsomaan tänne, täällä olisi yksi oikea kraviini, onkaloiden onkalo, ja sieltä näkee leukaluuhun saakka”, hän selostaa aivan täpinöissään ja viereisestä huoneesta pöllähtää pari kandin näköistä untuvikkoa tutkimaan tuolilla retkottavaa museoesinettä. Hyvä alku.

“Laitetaanko puudutusainetta?”, lääkäri kysäisee.

- “Pistäkää kuulkaa kaikki mitä löytyy”, sanon puolipaniikissa, sillä hän ei järkytyksekseni selvästikään tarkoittanut kysymystä retoriseksi. Ajattelen, että ehkä juuri puudutusaineen ansiosta saatan jäädä jopa henkiin tulevasta koettelemuksesta. Lääkäri ei selvästikään ymmärrä, että kuulun siihen koulukuntaan, joka on pikkupoikana peloteltu henkihieveriin hammaslääkärillä. Sanottiin, että eihän se koske kun täti surruttaa pikkupikkuporalla pikku-Samin hammasrivistöä. Mutta näin jälkikäteen tarkasteltuna meni hivenen ns. “expectation management” hanuriin, sillä sehän koski aivan älyttömästi. Olisi vain pitänyt olla rehellinen ja sanoa, että hyvällä säkällä leukaluusta saattaa jäädä pala talteen, mutta ei lupailla liikoja, pahalta näyttää.

Lääkäri tuuppaa puudutuspiikin ja neulanpää tuntuu kutittelevan kaulassa asti. Välillä testaillaan pikkupikkuporalla joka vinkuu sata tuhatta kierrosta minuutisssa ja paniikkiulvahtelujeni vaikutuksesta tuupataan taas lisää … ja taas lisää. Ja kun sekään ei auta, kehottaa lekuri ottamaan hammashoitajaa “sitä tehokkainta” puudutusainetta, jonka nimi on niin pahaenteinen, että olen varma, että luulen saavani kaapia tahdotonta alaleukaani kasaan roudarinteipillä jahka tästä selvitään. Seuraan kankeana katseella miten lekurin käsi on jo rannetta myöten suussani. Hän ottaa puudutuksen onnistumisen ilmeisen tosissaan. Ajattelee varmasti, että loppuu vikinä. Kaulastani häviää tunto, mutta henki kulkee vielä korahdellen. Hyvin menee siis.

Hikoilen ja vääntelehdin tuolissa jäykkänä lyijykynänä helvetillisen poran ininän alla.

“Vaihdetaan isompaan ruusuun”… “Huuveroi, huuveroi, tää hiivatin ien vuotaa kuin seula…Uutta tampaxia kehiin, tämä on läpimärkä!…tää kraviini on tooodeeelllaa syvä…ota valokuva…vaihdetaan instrumenttia…ja pidetään sitä kieltä siellä vain rennosti alaleuassa kiinni ettei lerpattele poranterään seulaksi…ja välillä voi myös hengittää…”, lekuri kamppailee silmin nähden uskollisen purennan välikappaleeni kanssa.

Ja sitten kaikki onkin ohi ja kuulen taas tutun pääkopan sirityksen. Lekuri kerää roinat suustani ja uskallan taas hengittää.

“Ja Oinonen, seuraava aika on sitten kuukauden päästä. Se on. Laitoin nyt vain kittiä ensiavuksi, mutta hoidetaan sitten yhdessä pitemmässä sessiossa koko komeus maatakiertävälle radalle jos on tarvis. Ai niin ja minähän olen täällä vain sijaisena, mutta heinäkuussa on paikalla sitten oikea lääkäri.”

Polveni notkahtavat, törmään seinään ja kaavin alaleuan moponkypärän sisään. Alan luovia kohti maailmaa, jossa kieli ei ole tunnoton möykky ja huuletkin pystyvät muutaman sanan sopertamaan…onnesta. Sillä jäin henkiin.

Pyhiinvaellusmatkalle Pohjanmaalle #2 Saturday, June 16, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
2 comments

lakeuden-risti-by-alvar-aalto.jpg
Synnynnäisellä lyyrisellä kehonkielellä, motoristisella ylivertaisuudella ja tilanneherkällä pallosilmällä varustettu mieshenkilö kävelee elastisen rytmikkäästi erään naispianistin konsertin jälkeen eteläpohjanmaalaisen maakuntakeskuksen perusraittia kohti jumalanselän takana olevaa majapaikkaansa. Hän luovii sulavasti laskuhumalaansa hahmottavien teinien välistä, kunnes eräs hänen jo kerran ohittamansa teinipoikien kvintetti kaahaa hänen rinnalleen reimasalolais-tyylisesti.

Jaaha, näyttävät paikallisilta, mies profiloi.

Ihmeviisikon puhemies aloittaa: “Minne on kaupunkilaisella kiire?”

Mies ihmettelee, että mistä ne hänet jo ei-pohjanmaalaiseksi tunnistivat. Lieneekö tikuttava kävelytyyli ja puukkosahaikihymy hänet paljastaneet.

“Minäkö kaupungista? Ja höpöhöpö, kyllähän minäkin olen kuin tekin tulette joskus olemaan. Mies, jolle paini, pesäpallo, Jaakko Ilkka ja Lapuan liike ovat arki, pyhä ja joka-aamuinen mysli”, hän vastaa kujeillen.

Äänenmurroksistaan selkeästi ylpeä joukkio alkaa kuorossa epäilemään miehen puheita. Seuraa mökää, kilvanhuutoa ja todistelua.

“Ei, ei, ei…uskokaa nyt, minä en ole kaupungista. Minä olen Kirkkonummelta“, mies sanoo ylpeänä.

“???”, “Mihnä se semmoone Kirkkonummi o?”, klopit huutavat kuorossa.

“Mihnä, mihnä…katsokaa vesat googlesta, sieltä se löytyy.”

Tiet erkanevat, mutta mies on iloinen. Ehkäpä jonain päivänä nämäkin isänmaantoivot muuttavat Kuortaneen sijaan Kirkkonummelle. Pohjanmaalaista yrittäjäainesta tarvitaan aina.

Follow

Get every new post delivered to your Inbox.