Talitintti ja termos. Satunnainen asetelma, Kitkajoki, Karhunkierros, Kuusamo.

–

Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26, #27, #28, #29, #30, #31

Jälkimainingeissa on tosin puhuttu lähes yksinomaan siitä pitäisikö arvoturnauksissa jatkossa ottaa epäselvissä tuomiotilanteisssa tuomareiden avuksi videotarkistus. Tuo moderni tekninen liikkuvan kuvan innovaatio, joka on niin monessa muussa lajissa jääkiekosta krikettiin ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Videotuomaroinnin perään vouhottajat – nämä teknologian kaikkivoipaisuudesta juopuneet avantgardistit – eivät yksinkertaisesti ymmärrä sitä, että videoiden pyörittely eestaas tuhoaa jalkapallon tehden siitä steriilin, kylmän ja mahon lajin, joka ei pakkaa adrenaliinia sormenpäihin kihelmöivinä ryöppyinä, eikä liikuta kansakuntia saaden koko telluksen väen unohtamaan arkipaitansa.

Videotuomarointi ei käy laatuun, sillä jalkapallo on urheilulajeista mitä kiehtovin – lähes mystinen yhdistelmä teatraalisuutta, sankaritarinoita ja -kohtaloita, yhteisöllisyyttä ja sattumaa ja epävarmuutta. Jos jumalten käsiä, rangaistusten kalastelua telenovela-henkisesti, piirunverranpaitsioita jne. lähdettäisiin monitoroimaan, tulisi koko leikistä täysin merkityksetöntä.

Jännitys tulevasta epätodennäköisestä katoaisi. Keskustelu lakkaisi. Baarit ja maitolaiturit tyhjenisivät. Debattia ja suukopua ei olisi. Työpaikoilla tuottavuus romahtaisi. Lehtijuttujen kärkenä olisivat tilastot, eivät tunteelliset vuodatukset. Urheilujournalismi vajoaisi ikiroudan tilaan. Erotuomarit korvattaisiin kameroilla. Suuret, itsekkäät tähdet eivät huolehtisi enää marmorisista julkisivuistaan saatikka sitten innostuisivat maajoukkuepesteistä. MM-isäntämaa jouduttaisiin määräämään YK:n päätöslauselmalla. Vedonlyönti ei olisi enää arpapeliä…Jalkapallo ei olisi enää entisensä, vaan jotain muuta, kaukaista ja vierasta. Sellaista kuin amerikkalainen jalkapallo tai pesäpallo. Tai shakki.

Jokainenhan voi tehdä mentaaliharjoituksen ja kuvitella millaiset MM-kisat olisivat Etelä-Afrikassa olleet kera videotuomaroinnin.  Siinähän olisi käynyt niin, että rugbyn jalkapallon ruumiillistuma, Saksan maajoukkue, olisi voittanut kisat ja kellään ei olisi ollut hauskaa, ja vähiten saksalaisilla, koska he olisivat ennen pitkää tajunneet olevansa ilonsa kanssa yksin, ei edes kateutta missään. Ja se ei olisi ollenkaan hauskaa. Eikä kisoista olisi puhuttu viime sunnuntain päätösvihellyksen jälkeen yhtään mitään, saatikka että niistä olisi nostalgioitu arvaamattoman taitojalkapalloilun renessanssina jo hyvissä ajoin ennen seuraavia, vuoden 2014 Brasilian MM-kisoja.

Maapallon kansalaiset olisivat vain sulkeneet stratosfääriin asti kantautuneella yhteisellä, “klik”-äänellä kaukosäätimistään sadat miljoonat tv-vastaanottimensa, huokaisseet syvään, todenneet apeasti “jep”, ajatelleet että eihän tässä näin pitänyt käydä ja että maanantain arkeen ei vain nyt yksinkertaisesti jaksa. Ja käyneet rauhattomaan uneen.

–

kuva: Hollannin maajoukkueen nuhteeton roolitappelija Nigel de Jong napauttaa MM 2010-loppuottelussa Espanjan Xabi Alonsoa rintaan (vahingossa). Videotuomarointi olisi paljastanut tämän ja de Jong olisi ajettu ulos kentältä, eikä asiasta olisi puhuttu hyökyaaltoina niinkuin nyt. Koska näin ei käynyt, niin nyt tämä värikäs episodi on osa jalkapallon mahtavaa, kuolematonta tarinaa. Tarinaa, jota värittävät myös ihmiset erheineen.

“…ja nyt sitten se televisio kiinni.”

- MIIK-SII?

“Siksi.”

- Okei.

“????”

“Ja nyt sitten menette ja siivoatte huoneenne.”

- MII-II-IIK-SII-III?

“Siksi.”

- Oo-kei.

(“häkeltynyttä, massiivista tuuletusta”)

Hyvää sarjaa, mutta onneksi tajusin lopettaa tuohon.

–

kuva (cc): Sebastien B

–

Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26, #27, #28, #29, #30

“Soitetaan akustista heviä.”
- Joo, se olis kova. Ja ainaski Motörheadia.
“Jep. Metalli on ajan hengessä. Sitä kansa arvostaa. Se on ylevää musiikkia. Ja sillee aikas kiva kontrasti vielä keuhkotrepivän huopanaula-nakunaku-hevin ja akustisen sointimaailman kanssa.”
- Sasse. Tuore näkökulma. Ei ole moni tällaista tehnyt.

jne jne jne…

Harvoin katutaitelijat kuitenkaan onnistuvat kamppailemaan Helsingin ydinkeskustan tunnusomaisen äänimaailman, Espan läpi ja Kauppatorin ohi vilistävän autoliikenteen möyrinän, kanssa. Ydinkeskustan tunnettu ja tunnustettu ominaisääni ei häpeile kansainvälisessäkään vertailussa. Autojen aggressiivinen kujeilu peittää sopivasti musiikin lisäksi alleen muutkin turhakkeet kuten puheensorinan, satunnaisen naurun, kehonkielen tykkänään, aaltojen liplatuksen ja kesätuulen huminan.

Mutta mikä olisi sellaista musiikia, joka kuuluisi, säväyttäisi ja jopa innostaisi? No, saksalainen marssimusiikki tietysti. Ja kenen esittämänä? No, ei ihan minkä tahansa puuhuilujaan hiostavan muukalaisensemblen vaan keskustassa työskentelevien tai siellä käyskentelevien ihmisten. Sinun ja minun.

Ajatelkaapa sitä dennispotterimaista skenaariota, missä vaikkapa näin aluksi kerran kesäviikossa perjantaisin klo 16 ihmiset vääntäytyisivät Espan puistoon flashmob-tyyliin ja kaivaisivat salkuistaan, käsilaukuistaan, repuistaan, lastenvaunuistaan, hihoistaan…soittimensa (sillä kaikkihan me suomalaiset olemme ainutlaatuisen musiikkiopistojärjestelmämme ansiosta jotakin instrumenttia ainakin katsoneet pidempään). Soittotaito olisi osallistumista vähäpätöisempi kriteeri.

Ensimmäisen intervention lauluksi sopisi helpohko jäänsärkijä ja kunnon työarjen tahdittaja, DDR:n perua: “Das Lied von der Partei (Die Partei hat immer recht)” (MP3). Soittolistasta järjestettäisiin luonnollisesti jatkossa debattia, äänestystä ja esseemuotoista pohdintaa interneteissä ja sen arjen pirstaloittajatyökaluin, joita kollektiivisesti myös sosiaaliseksi mediaksi kutsutaan. Finskikin ja muut ulkomaan elämystenhakijoita kuskaavat mainostaisivat katumusaflashmobeja tavaksi kytkeytyä aitoon helsinkiläisyyteen.

Tuollaisesta kansanmusiikista ja katukuvan elävöittämisestä minä tykkäisin.

–
Kuva: Tampereen ehkä ainutlaatuisin vientituote Porkka Playboys soittaa Aleksilla, kuinkas olla akustisesti ja Motörheadin klassikkovyörytystä Ace of Spades. Mnjaah.
–
Lisää oikeaoppisuudesta:
- Suomen musiikkiviennin oikeaoppinen edistäminen
- Suomi-kuvan oikeaoppinen kohottaminen

Mikä on Suomen muotoilun tulevaisuus – mitä olimme, olemme ja tulemme olemaan? Mistä meidän tulisi inspiroitua tulevaisuudessa, kun jylhän luontomme orgaanisista muodoista on tähän asti ammennettu jo niin ylitsevuotavaan kuppiin että voi väittää Salpausselän linjojen toistuvan jokaisessa muotoiluteossa ellei kantavana niin vähintäänkin vihjaavana teemana. Samoin, on aina nostettu esille henkilökultin tasolle jykeväleukaisia muotoilunimiä. Tämä ajattelu lienee jo tullut tiensä päähän.

Mutta, ehkä orgaanisuus on suomalaisen muotoilun kantava erottautumistekijä myös tulevaisuudessa. Sen tulisikin  siirtyä muodosta toimintamalleihin, ja fokuksen henkilöistä itseohjautuviin ja elastisiin yhteisöihin, jotka monialaisella osaamisellaan luovat ihmislähtöisiä, arkea helpottavia palveluita, tuotteita ja uusia toimintatapoja. Tästä suunnasta on jo merkkejä havaittavissa: Vertaistuotanto, uusosuuskunnat, designyhteisöt…

Olennaista uudelle orgaanisuudelle on kokeilukultturi – ennakkoluuloton ja muutosaltis asioiden yhdistely ja monialainen eri tahojen osallistuminen. Pois käyttäjälähtöisestä innovaatio- ja muotomantrasta ja raporttien ja selontekojen vuolaasta virrasta kohti ihmislähtöistä arjen ymmärtämistä, protoilua ja yhdessä tekemistä. Kohti napakan suomalaisen luovan hulluuden uutta muotoa. Suomella voisi olla jatkossa valtavan hieno mahdollisuus toimia suunnannäyttäjänä tällaiseen toimintamalliin pohjautuvan osaamisen ja konkretian eteenpäinviemisessä. Suomesta kokeilukulttuurin maailmanlaajuinen keskus!

Tai kuten eräs jykeväleuka, Alvar Aalto, totesi jo 1955: “…Tulee mieleen mahdollisuus, että niin pieni maa kuin Suomi voisi esimerkiksi toimia jonkinlaisena laboratoriona, missä pienemmässä mittakaavassa valmistetaan sellaista, mitä suuremmat kansat ehkä jättiläismäisine laboratorioineen eivät voi tehdä. Sellainen mahdollisuus tarjoutuu nimenomaan, kun kysymyksessä on ihmisen miljöö: skaalan puolesta ihmisen mukaan mitoitettujen kaupunkien, maaseudun, asuinryhmän ja -solun muovaus.”

Että ei sinänsä mikään uusi ajatus, mutta nyt aika lienee jo kypsä. Ei kai tässä muitakaan vaihtoehtoja ole, jos halutaan Suomi-brändi jälleen nousuun. Muotojen tekemisestä tekemisen uusiin muotoihin. Tuotantoon!!!

–
kuva: (cc) Jean-Alain Le Borgne

Salmelassa talvistipendiaattina työskennelleen espanjalaisen taidemaalarin Jesús Ángel Bordetasin psykedeeliset eläimet piristävät kummasti kesäpäivää.

–

Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26, #27, #28, #29

Oinosen teoreema: Julkisen tahon osoittama mielenkiinto ideaa kohti on kääntäen verrannollinen sen tulevaisuuden mahdollisuuksien kanssa. Siis niinku melkein aina.

–
kuva: yksityiskohta, HTC-rakennus, Ruoholahti, Helsinki

Olen kuitenkin hieman huolissani Applesta. Heiltä on tullut taas uusi mobiilikäyttöjärjestelmä sekä sen kylkiäisenä designeepos, kännykkä taivaasta. Luulin jo vuosia sitten päässeeni eroon käyttöjärjestelmäpäivitysten ja uusien laiteversioiden päivittämisen pallomerestä, mutta vielä mitä. Apple on vetänyt minut tylysti takaisin.

Nuo kaikki supermaagiset termit kuten “moniajo”, “kansiot”, “viestiketjut”, “digitaalinen zoom”, “soittolistat” … termejä joita jo Larin Paraske vihmoili virsissään haja-asutusalueiden maitolaitureilla turinoidessaan.

Mutta pah, vaikka latailin keihäänkärjessä uutta käyttöjärjestelmän versiota ja tein varmasti kanssaihmisilleni tiettäväksi, että näin olin tekevä ja siten tehnyt, ei kenessäkään puuhasteluni aiheuttanut mitään tunnetiloja myötähäpeää lukuunottamatta.

Mitä, mitä, mitä? Eikö helpompi arki viehätä niinkuin se manifestoi itsensä kosketusnäytön ja woblaavien ikonien kautta?

Mistä tämä kaikki kertoo?

No siitä että jumalpuhelimesta on tullut kansan puhelin. Ostavaa massaa, suurta yleisöä, ei voisi vähempää kiinnostaa ne sadat uudet toiminnallisuudet ja rajapinnat, joilla magiikka jäsentyy hermeettiseksi kokonaisuudeksi, tilaksi, jossa digitaalinen kohtaa fyysisen ja sosiaalisen. Ubiikiksi laitteeksi, jolla arki rullaa ja tallentuu virtuaalijäljiksi ja merkityskerroksiksi meille ja jälkipolville.

Heitä kiinnostaa helpompi, hyvä arki ja jos sen tarjoaa supermaagisen slikki joukko bittejä, mekaniikkaa ja muotoa niin se kelvannee siinä missä tetrapak, lantsarit tai kuivausteline.

Ah meitä suunnannäyttäjiä – sijaiskärsijoitä ja uudisraivaajia. Lopussa seisoo kiitos ja vapaus teknologian ikeestä luulen, tai kuten Hiski, suunnannäyttäjä hänkin, sanoisi: “Vaekka mualiaman myrskyt meitä tuuvittaa, Niin vapaus se varmasti voettaa”.

Noin ziljoona omanarvonsa tuntevaa pyöräilijää. Eikä yhtään kypärää. Heitä kannattaa varoa.

Kävelen kadulla, mutta olen ainoa, jolla on tyylikkäät kengät. Olen ylipukeutunut. Ja onhan tässä muutenkin vaikea sulautua massaan keskivertohollantilaista päätä lyhyempänä.
–

“Jaahans, tekö olette sitten se Amsterdamin vanhin kahvila, vuodelta 1606 vallan?”

- Kyllä, vastaa baarimikko tuttavalliseen tylyhollantilaiseen tyyliin.

“No mutta hienoa, saisinko kuitenkin yhden turistioluen?”.

- Tottakai, mutta saanen muistuttaa että pidämme toki yllä vahvaa kahvilaperinnettämme myös. Siitä osoituksena meillä on tuo minikokoinen kahviautomaatti tuolla nurkassa. Se sylkee kupin jos toisenkin kuparijuomaa janoiselle. Ja automaatti jopa toimii, silloin tällöin.

“Upeaa. Kiitos tästä juttuhetkestä. Ja nyt se turistiolut kiitos.”

–

Konsertissa. Mike-setä kera klassisen ensemblen. Väliajalla vieressäni istuva seitsenkymppinen hollantilaisrouva herkeää juttutuulelle:

“Huh huh, kylläpä oli mahtava. Minulla on tämä cd kotona, mutta tämä oli parempi esitys. Varsinkin tuo nuori mies, hän oli hurja. Hurja.”
..

“Ai että vain lyhyen aikaa täällä olet…Milloinkas sinä palaat takaisin Amerikkaan?”

- Voi ei ei ei, minä olen Suomesta, vastaan salaa tyytyväisenä, sillä aiemmin päivällä kehuja kerännyt mahtavan soljuva, mutta kenties hieman monotoninen suomiaksenttini menee näköjään täydestä harjaantumattomaan kielikorvaan.

“Ai Suomesta. Sibelius! Finlandia! Massiivista!”

–

(Kuva: Elämä on paikoin seretystä, satunnaisia, yllättäviä kohtaamisia arjessa ja sen liepeillä. Jopa hollantilaiset osaavat tämän taidon. Harvoin sitä näkee spontaaneja asfalttikansantanssikarkeloita kulkiessaan kohti konserttisalia. Hyvä alku herra Pattonin illalle.)

Onneksi Tampereen junakin myöhässä. Kerrankin ei käynyt kuinkaan.

Juna pysähtyy Hämeenlinnassa. Rata poikki. Massat linja-autoon. Vinkkaan ystävällisesti vastapäätä istuvalle ulkomaan elävälle, että ei ehkä kannata jäädä tähän junaan, sillä jatkamme matkaa muin eväin.  Meteoriitti landautunut edessä kiskoille. Hän sulattaa uutisen tyynesti. Ilmeisesti junien myöhästely tai meteoriitit arkipäivää hänen kotimaassaan.

VR yrittää tunkea paria sataa matkailijaa kahteen linja-autoon. Tuskin onnistuu. Paikallislehti haastattelee. Tässä vaiheessa vielä Tyyni-Sami toteaa vain, että mihinkäs tässä on kiire valmiissa maailmassa, sattuuhan näitä ja sitä rataa. Toimittaja ei vaikuta tyytyväiseltä vastauksiini. Hän janoaa korvauksia VR:ltä puolestani. No, kyllähän se oli minun virhevalinta lähteä junalla. Syy on yksin minun, totean. Hymyilen kuvissa.

Viisi tuntia ja Tampereella. Toisaalta, olisi voinut mennä kävelyksi.

Kaukoviisaana valitsen Tampereelta Express Bus-linjurin ja pikavuoron sellaisen. Ajattelen, että nyt mennään, suoraa ja kovaa. Mutta ei, kevyen kahden ja puolen tunnin maisema-ajelun ja vaapunnan jälkeen olemme vasta Riihimäellä.

Ajattelen, että jos nyt on jotain sellaista kuin Murphyn laki olemassa, niin ei se varmasti enää valikoidu minuun. Kai ne junat nyt sentään Riihimäeltä kulkevat. Hyppään bussista ja harpon rautatieasemalle. No, sepäs oli tyhmästi tehty. Sillä, toooootta kai Riihimäki, tuo Suomen junaliikenteen logistisen hubin manttelin Pasilalle menettänyt ei-kenenkään-maa, on samoin täysin junaton. Ilmoitustaululla junat ja ajat tuntuvat vaihtavan paikkaa arvalla.

Vihdoin jokin juna saapuu ja laiturillinen ymmyrkäisiä matkailijoita survoutuu junaan. Konduktööri kuuluttaa “tämä on kai sitten erikoispikajuna Helsinkiin”. Siltä meistä kaikista tuntuukin. Neljän ja puolen tunnin menomatka kompensoituu neljän tunnin paluumatkalla. Parempaan suuntaan siis.

Kävi mielessä, että olisihan se kiva jos VR:n asiakaspalvelu voisi vaikka sitä nettilipun yhteydssä annettavaa kännykkänumeroa käyttää jollain hyödyllisella tavalla. Vaikka, että informoisivat asiakkaita poikkeustilanteissa. “Kuule, Sami, nyt ei kyllä kannattaisi junaan suhata, katsos kun rata on poikki…” Olisinkohan minäkin silloin hieman luottavaisempi VR:ään jatkossa. Näillä eväillä kohti palveluyhteiskuntaa. Kovaa vauhtia jep.

Toisaalta, onneksi meillä suomalaisilla on sentään rataverkosto.

Hymyillään kun tavataan, VR.

35-vuotias helsinkiläinen mies yritti anastaa Sisu-pastilleja ja pähkinöitä Senaattorista keskiviikkona klo 14.30 aikaan. Tapauksen tultua ilmi mies vastusti sekä liikeyrityksen järjestysmiestä että poliisia. Lopulta sisua liiaksikin omannut mies vietiin poliisin pahnoille rauhoittumaan.

Kirkkonummen Sanomat, N:o 24, 26.3. 2009

(Toim. huom. Senaattori on paikallinen ruokakauppa.)

Nyt jotain omaa.

Mitä mahtuukaan yli vuosikymmeneen? Ja mitä jäi käteen? Paljon hyviä muistoja, oppeja, uhrauksia, kalvoja ja…kahvia.  Erittäin paljon.

Vanhasta uuteen, työvälineesta toiseen (samaan). Onneksi jotain pysyvää.

Ja joskus sitä löytää retkillään mitä mielenkiintoisempia asioita. Milloin jään läpi näkee mateen tahi kaksi, jääkaapin, polkupyörän, eetteripyörteen, viidakon… tai kuten toissapäivänä, sammakon, jonka loikka oli jäänyt vaiheeseen.
–
Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26, #27, #28