jump to navigation

Holistiset konserttikokemukset – Top 5 Sunday, April 9, 2006

Posted by Sami Oinonen in musiikki.
trackback

manson.jpgJipii. Taas listaamaan. Tällä kertaa Marjutin ja räpyläpölkyn innoittamana listaan viisi sykähdyttävintä konserttikokemustani. Sama orkesteri/artisti saa olla listalla vain kerran. Tämä on hieno mutta vaikea tehtävä, koska on pakko kahlata hieman muistojaan. Niin monta hienoa hetkeä tulee mieleen, mutta mitkä olisivat ne “viisi kokonaiskokemuksellisesti erityisintä konserttia”. Tukku kammottavia, huonoja ja keskinkertaisia hetkiä tulee myös väistämättä heti mieleen. Ne ovat itse asiassa pääosassa. Alla kuitenkin pysyvimmät konserttimuistojeni kristalloitumat. Keikkamuistot ja hetket joihin on liittynyt jotain satumaista.

  1. Mr. Bungle – Lontoo, 2000. Maailman paras bändi, parhaimman ja samalla viimeisen levynsä kiertueella, paras keikkakokemukseni koskaan. Paikkana oli joku homodiskona toimiva viktoriaaninen teatteri Covent Gardenissa, jossa suuri permanto ja parveke, keikka oli loppuunmyyty ja tunnelma mahtava. Uskomattominta oli se että 2000-päinen yleisö lauloi mukana Mr. Bunglen biiseissä kuin suuri seurakunta. Kunnioitettava saavutus ottaen huomioon musiikin luonteen.
  2. Deep Purple – Helsinki, 1987. Lintsasimme koulusta monta päivää, lentsikalla Helsinkiin, ja keikalle. Deep Purple siinä ainoassa oikeassa kokoonpanossa – Gillan, Blackmore, Lord, Glover, Paice. Gillanin ääni oli upeassa kunnossa. Aina kun kuulen Child of Timen tulee tämä keikka mieleen. Blackmore soitti sooloissaan valloittavaa huuhaata kuten aina ja veikeät vihreät lasertehosteet sujahtelivat sinne tänne.
  3. Sufivaikutteinen kansanmusiikkibändi – Bombay, 1990. Ensimmäisellä Intia-turneella virkistin itseäni aika ajoin paikallisen kulttuurin antimilla. Niinpä Bombayssa pysähtyessämme ostimme liput paikalliseen kansanmusiikki-iltamaan Tata Theatreen. Se draivi jota keskimäärin seitsemänkymppiset pelimannit saivat aikaan oli jotain uskomatonta. Meno oli hurja, ja kaikki soittajat olivat huimia soittimiensa jmihendrixejä. Ainoa vertailukohta joka tulee mieleen on mustalaismusiikkiryhmä Muzsikas. Väliajalla kontrasti oli hieno kun me kaksi hieman väsyneen oloista valkoihoista nuorukaista steppailimme shortseissamme parhaat päällä kukkoilevan bombaylaiskulttuurikerman seassa. Illan arvokkuuden huomioon ottaen biisien väleissä ei sopinut yltyä hurjiin taputuksiin ja “keep on rocking”-huutoihin, vaan mekin ablodeerasimme ja nyökyttelimme ihan klubitunnelmaotteella.
  4. Marilyn Manson – Lontoo, 1997. En voisi vähempää olla kiinostunut Marilyn Mansonin musiikista, tai miehen ajatuksista, mutta kun kaveri pyysi niin lähdin mukaan. Vaihdoin illaksi jotain tyköistuvaa päälle, jotain joka toisaalta ilmentäisi rentoa puolta itsestäni ja joka toisaalta auttaisi minua sulautumaan joukkoon incognito. Hurautin tuubilla etelään ja tapasin lippumieskamuni Brixton Academyn edessä. Keikka oli loppuunmyyty ja asetuimme odottelemaan talon ympäri kiemurtelevan jonon jatkoksi. Hieman ympäristöä tarkkailtuani tein yllättävän havainnon. Marilyn Manson oli ilmeisesti joku synkkää ja ahdistavaa goottimetallia soittava kvintetti, sillä kaikki ihmiset sekä edessäni että takanani olivat pukeutuneet sysimustiin, olivat kirstipaakkas-tyyliin vedosmaisesti suurin linjoin meikattuja, ja he kaikki vaikuttivat jotenkin vihaisilta ja ahdistuneilta. “Outoa”, ajattelin vaalenapunaisessa Nike-pikeepaidassani ja vaaleissa farkuissani. “No, minä ainakin otan tämän uutena kokemuksena, ja positiivisella asenteella”. Herra Mansonin keikka oli visuaalisesti näyttävin rockperformanssi jossa olen koskaan ollut. Se oli kuin lavaversio Pink Floydin The Wallista. Manson tepasteli suurilla puujaloilla, mölisi diktaattorina puhujanpöntössä, ja bändi veivasi synkkää korinaansa. Etenkin bändin kosketinsoittaja oli valloittava persoona. Hän tuntui olevan jollain suurella planetaarisella matkalla jossain toisessa ulottuvuudessa. Lopun höyhensade oli kerrassaan vaikuttava.
  5. U2 – Helsinki, 1997. Tämä oli U2:n Pop Mart-kiertueelta. Tummeneva elokuinen taivas oli kirkas ja napakka, stadion täysi, musiikki hienoa, suuri sitruuna loisti. Erityisesti jäi mieleen hyvin raskaana ollut Edgen mielitietty Morleigh joka tanssi napatanssin elkein encoren Mysterious Ways-biisissä.

Comments»

1. Petri Sainio - Tuesday, June 23, 2009

Oliko 1987 Purple-konsertti se eka 80-luvun Purple-konsertti Suomessa – volyymi Jäähallissa oli aivan hirvittävä! Itse muistan Joe Lynn Turnerin aikaisen Purple-konsertin todella hyvänä (Blackmoren soolo “Truth Hurts”-piisissä on ehkä paras koskaan kuulemani liverocksoolo), ja myöskin Blackmoren viimeinen esiintyminen Purplen riveissä (olikohan 91 tai 92) olin koko bändin osalta hieno keikka.


Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: