Mitä tehdä oopperalle?

Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen lupasin itselleni että marisen kaikesta mikä on jollain tavalla nyppinyt meikäläistä vuosien saatossa. Niinpä nyt on vuorossa Kansallisooppera. Muistan kuin eilisen sen päivän kun luin lehdestä ensi kerran että talon rakentaminen maksoi 768 miljoonaa markkaa. Ajattelin tuolloin että eihän tämä voi millään pitää paikkaansa. Ajattelin että koko hanke oli tuhoon tuomittu.

Niinpä, tässä sitä nyt ollaan. Kansallisoopperaa uhkaa kassakriisi. Hesari ehdottaa kymmentä säästöniksiä millä korkeakulttuurimme pyhätön talous saadaan kuntoon. Neuvot ovat vain niin perinteisiä ja odotettavissa olevia: lisää julkista tukea, parempaa sisältöä, tiloja vuokralle, väkeä pihalle jne. Valitettavasti nämä neuvot eivät edes yhdessä toteutettuna saa oopperaa oikealle uralle. Syöksykierre vain jatkuu. Se on varma. Oopperan tulevaisuus on historiaa, jos ei ensin tunnusteta julkisesti joitain tosisioita ja sen jälkeen ryhdytä rankkoihin toimenpiteisiin.

On tärkeää että tietyt faktat myönnetään, sillä muuten ei päästä eteenpäin. Sillä jos analysoimme Oopperan tilaa Kübler-Rossin kuoleman hyväksymisen viisivaiheisen mallin (Kieltäminen, Viha, Kaupanteko, Masennus, Hyväksyminen) avulla niin huomaamme, että käsitellessään tilaansa Kansallisooppera on terminaalipotilaan tavoin vaiheessa yksi: Kieltäminen. “Tämä ei voi tapahtua meille – ei meillä mitään ongelmaa ole, ensi vuonna meillä on tiukkoja tuotantoja, tuhansittain vierailijoita, ja megatähtiä… lehterimme täyttyvät, siitä olemme varma…”. Kieltämisestä on päästävä, sillä oopperalla on vielä toivoa. On siis tunnustettava. Mutta mitkä ovat niitä julkisesti tunnustettavia tosiasioita jotka kaikki tietävät mutta joista vaietaan. Niitä on neljä:

1. Suuren oopperatalon rakentaminen pieneen Suomeen oli suuruudenhulluutta ja karkea virhe. Oopperalla ei ole nykyisessä megalomaanisessa mittakaavassaan mitään käytännnön edellytyksiä toimia. Ajatus siitä että suurella talolla ja näyttävillä tuotannoilla saataisiin bussilasteittain suomalaisia innostumaan oopperasta ja baletista on täysin absurdi. Jos ooppera on vuosisatoja ollut tietyn segmentin ajanvietettä, se tulee olemaan sitä jatkossakin. Ihmiset ovat ihmisiä, eivätkä muutu oopperahirmuiksi vain sen takia että meillä on isompi talo sitä varten.
2. Kansallisooppera on nykymuodossaan muita kulttuurinaloja kuihduttava syöpä joka imee rahaa kuin musta aukko ja näivettää monipuolisen kulttuuritarjonnan ennen pitkää niin, että suomalaisilla on vaihtoehtoina vain joko Pori Jazz tai alavireinen ooppera, molemmat valtiovallan erityissuojeluksessa. Ensimmäinen sen takia että jazzeilla on politiikoille julkisuusarvoa ja ooppera sen takia että se on jollain tavalla jotenkin niin mystisen tärkeää suomalaisen kulttuurin elinvoimaisuuden ja rikkauden kannalta.
3. Oopperatalomme on maailman rumin oopperatalo ja näin osasyy oopperamme ahdinkoon. Kaikkihan sen tietävät että se näyttää takaa akvaariolta ja edestä vessalta. Ja se että joku rakennus näyttää vessalta vaikuttaa sen suosioon negatiivisesti. Ellei siis puhuta vessasta. Jos talomme olisi kuin Sydneyn oopperatalo, tai Guggenheimin museo Bilbaossa, tai Kiasma, niin tilanne olisi toinen ja ihmiset tulisivat ehkä jopa talon takia, jos ajatus aarioista ei nappaa.
4. Oopperan talousjohtaminen ei ole salatiedettä vaikka niin voisi luulla. Taidelaitosten talousjohtaminen on yleisestikin ottaen aivan samanlaista kuin muunkin taloudellisen toiminnan. On tuloja ja menoja, syntyy vajeita, vastuita ja ylijäämiä. Sellaista se on. On vain myönnettävä että talo, joka saa Hesarin mukaan yksin julkista tukea yhtä paljon kuin kaikki Suomen kunnalliset teatterit yhteensä ja jonka 44 miljoonan euron menoista katetaan 35 miljoonaa veikkaus- ja voittovaroista ja 11 miljoonaa annetaan vuokratukena, on mystisesti kuralla.

Kun katarttisen tunnustamisen jälkeen pitäisi pohtia millä keinoilla pelastetaan Ooppera niin silloin, pelkään, on aivan turha odottaa mitään radikaalia tervehdyttämisohjelmalta jonka oopperan pääjohtaja Erkki Korhonen on esittelevä huhtikuun 26. päivä oopperan hallitukselle. En tiedä mitä Korhonen ehdottaa, mutta tiedän mitä hänen pitäisi esittää jos hän todella rakastaisi oopperaa niin kuin minä. Jos minä olisin Korhonen, niin ehdottaisin:

1. Oopperan siirtämistä takaisin Aleksanterin teatteriin. Se on varmasti enemmän kuin hyvin mitoitettu vastaamaan suomalaisten oopperainnostusta, oopperan merkitystä suomalaiselle kulttuurille ja mielikuvalle Suomesta monipuolisen kulttuuritarjonnan maana.
2. Nykyisen oopperatalon uudelleenallokointia vaikkapa Musiikkitaloksi. Olettaen että Töölönlahdelle vuodeksi 2009 kaavaillun Musiikkitalon rakentaminen saataisiin näin peruttua, koska se tulee olemaan seuraava loisemme. Siirtymäaikana oopperataloa voisi vuokrata rock-konserttien ja vaikkapa talvisen Tuska-festivaalin pitopaikaksi.
3. Rankan saneeraajan palkkaamista viemään läpi kivuliaat mutta mutta täysin välttämättömät uudistukset. Henkilön joka palkataan talon ulkoa, ja jolla ei ole mitään kytkyjä mihinkään suuntaan. Henkilö joka jyrää läpi kaiken sen kummemmin tunteilematta. Henkilö joka vähät välittää oopperataiteesta, mutta joka saa tungettua vaikka elefantin neulanreiästä. Henkilö jota tullaan vihaamaan nyt, mutta kiittelemään myöhemmin. Ja ennenkaikkea, henkilö joka näkee heti mitä Oopperan joka reiästä vuotavalle taloudelle pitäisi tehdä.

Näillä yksinkertaisilla eväillä – tunnustaminen ja valtoimenaan höllyvän läskin leikkaaminen – Kansallisooppera nousee helposti ahdingostaan. Muut keinot ovat turhia ja väistämättömän kuoleman kiduttavaa viivyttelyä. Jos oopperan hallitus todella rakastaa oopperaa niin se tietää mitä pitää tehdä. Nyt.