jump to navigation

überkuul’s new home is at… Monday, February 13, 2012

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

überkuul’s new home at uberkuul.tumblr.com

Advertisements

Jalkapallon syvin olemus Friday, July 16, 2010

Posted by Sami Oinonen in brändit, status quo.
2 comments

De Jong vs AlonsoViime sunnuntaina oikean joukkueen ja lyyrisen taitojalkapallon voittoon päättyneet jalkapallon MM-kisat ovat piristävästi puhuttaneet kisojen jälkeenkin.

Jälkimainingeissa on tosin puhuttu lähes yksinomaan siitä pitäisikö arvoturnauksissa jatkossa ottaa epäselvissä tuomiotilanteisssa tuomareiden avuksi videotarkistus. Tuo moderni tekninen liikkuvan kuvan innovaatio, joka on niin monessa muussa lajissa jääkiekosta krikettiin ollut arkipäivää jo vuosikymmeniä.

Videotuomaroinnin perään vouhottajat – nämä teknologian kaikkivoipaisuudesta juopuneet avantgardistit – eivät yksinkertaisesti ymmärrä sitä, että videoiden pyörittely eestaas tuhoaa jalkapallon tehden siitä steriilin, kylmän ja mahon lajin, joka ei pakkaa adrenaliinia sormenpäihin kihelmöivinä ryöppyinä, eikä liikuta kansakuntia saaden koko telluksen väen unohtamaan arkipaitansa.

Videotuomarointi ei käy laatuun, sillä jalkapallo on urheilulajeista mitä kiehtovin – lähes mystinen yhdistelmä teatraalisuutta, sankaritarinoita ja -kohtaloita, yhteisöllisyyttä ja sattumaa ja epävarmuutta. Jos jumalten käsiä, rangaistusten kalastelua telenovela-henkisesti, piirunverranpaitsioita jne. lähdettäisiin monitoroimaan, tulisi koko leikistä täysin merkityksetöntä.

Jännitys tulevasta epätodennäköisestä katoaisi. Keskustelu lakkaisi. Baarit ja maitolaiturit tyhjenisivät. Debattia ja suukopua ei olisi. Työpaikoilla tuottavuus romahtaisi. Lehtijuttujen kärkenä olisivat tilastot, eivät tunteelliset vuodatukset. Urheilujournalismi vajoaisi ikiroudan tilaan. Erotuomarit korvattaisiin kameroilla. Suuret, itsekkäät tähdet eivät huolehtisi enää marmorisista julkisivuistaan saatikka sitten innostuisivat maajoukkuepesteistä. MM-isäntämaa jouduttaisiin määräämään YK:n päätöslauselmalla. Vedonlyönti ei olisi enää arpapeliä…Jalkapallo ei olisi enää entisensä, vaan jotain muuta, kaukaista ja vierasta. Sellaista kuin amerikkalainen jalkapallo tai pesäpallo. Tai shakki.

Jokainenhan voi tehdä mentaaliharjoituksen ja kuvitella millaiset MM-kisat olisivat Etelä-Afrikassa olleet kera videotuomaroinnin.  Siinähän olisi käynyt niin, että rugbyn jalkapallon ruumiillistuma, Saksan maajoukkue, olisi voittanut kisat ja kellään ei olisi ollut hauskaa, ja vähiten saksalaisilla, koska he olisivat ennen pitkää tajunneet olevansa ilonsa kanssa yksin, ei edes kateutta missään. Ja se ei olisi ollenkaan hauskaa. Eikä kisoista olisi puhuttu viime sunnuntain päätösvihellyksen jälkeen yhtään mitään, saatikka että niistä olisi nostalgioitu arvaamattoman taitojalkapalloilun renessanssina jo hyvissä ajoin ennen seuraavia, vuoden 2014 Brasilian MM-kisoja.

Maapallon kansalaiset olisivat vain sulkeneet stratosfääriin asti kantautuneella yhteisellä, “klik”-äänellä kaukosäätimistään sadat miljoonat tv-vastaanottimensa, huokaisseet syvään, todenneet apeasti “jep”, ajatelleet että eihän tässä näin pitänyt käydä ja että maanantain arkeen ei vain nyt yksinkertaisesti jaksa. Ja käyneet rauhattomaan uneen.

kuva: Hollannin maajoukkueen nuhteeton roolitappelija Nigel de Jong napauttaa MM 2010-loppuottelussa Espanjan Xabi Alonsoa rintaan (vahingossa). Videotuomarointi olisi paljastanut tämän ja de Jong olisi ajettu ulos kentältä, eikä asiasta olisi puhuttu hyökyaaltoina niinkuin nyt. Koska näin ei käynyt, niin nyt tämä värikäs episodi on osa jalkapallon mahtavaa, kuolematonta tarinaa. Tarinaa, jota värittävät myös ihmiset erheineen.

Menestymisen todennäköisyys Sunday, June 27, 2010

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

detail-at-htc-building-in-ruoholahti-helsinki.jpg

Oinosen teoreema: Julkisen tahon osoittama mielenkiinto ideaa kohti on kääntäen verrannollinen sen tulevaisuuden mahdollisuuksien kanssa. Siis niinku melkein aina.


kuva: yksityiskohta, HTC-rakennus, Ruoholahti, Helsinki

Väärä valinta Thursday, June 18, 2009

Posted by Sami Oinonen in status quo.
2 comments

Keskiviikko. Matkalla Tampereelle junalla. Väärä valinta. Homma menee läskiksi jo Kirkkonummella. Tietokonevika. No sattuuhan näitä.

Onneksi Tampereen junakin myöhässä. Kerrankin ei käynyt kuinkaan.

Juna pysähtyy Hämeenlinnassa. Rata poikki. Massat linja-autoon. Vinkkaan ystävällisesti vastapäätä istuvalle ulkomaan elävälle, että ei ehkä kannata jäädä tähän junaan, sillä jatkamme matkaa muin eväin.  Meteoriitti landautunut edessä kiskoille. Hän sulattaa uutisen tyynesti. Ilmeisesti junien myöhästely tai meteoriitit arkipäivää hänen kotimaassaan.

VR yrittää tunkea paria sataa matkailijaa kahteen linja-autoon. Tuskin onnistuu. Paikallislehti haastattelee. Tässä vaiheessa vielä Tyyni-Sami toteaa vain, että mihinkäs tässä on kiire valmiissa maailmassa, sattuuhan näitä ja sitä rataa. Toimittaja ei vaikuta tyytyväiseltä vastauksiini. Hän janoaa korvauksia VR:ltä puolestani. No, kyllähän se oli minun virhevalinta lähteä junalla. Syy on yksin minun, totean. Hymyilen kuvissa.

Viisi tuntia ja Tampereella. Toisaalta, olisi voinut mennä kävelyksi.

Kaukoviisaana valitsen Tampereelta Express Bus-linjurin ja pikavuoron sellaisen. Ajattelen, että nyt mennään, suoraa ja kovaa. Mutta ei, kevyen kahden ja puolen tunnin maisema-ajelun ja vaapunnan jälkeen olemme vasta Riihimäellä.

Ajattelen, että jos nyt on jotain sellaista kuin Murphyn laki olemassa, niin ei se varmasti enää valikoidu minuun. Kai ne junat nyt sentään Riihimäeltä kulkevat. Hyppään bussista ja harpon rautatieasemalle. No, sepäs oli tyhmästi tehty. Sillä, toooootta kai Riihimäki, tuo Suomen junaliikenteen logistisen hubin manttelin Pasilalle menettänyt ei-kenenkään-maa, on samoin täysin junaton. Ilmoitustaululla junat ja ajat tuntuvat vaihtavan paikkaa arvalla.

Vihdoin jokin juna saapuu ja laiturillinen ymmyrkäisiä matkailijoita survoutuu junaan. Konduktööri kuuluttaa “tämä on kai sitten erikoispikajuna Helsinkiin”. Siltä meistä kaikista tuntuukin. Neljän ja puolen tunnin menomatka kompensoituu neljän tunnin paluumatkalla. Parempaan suuntaan siis.

Kävi mielessä, että olisihan se kiva jos VR:n asiakaspalvelu voisi vaikka sitä nettilipun yhteydssä annettavaa kännykkänumeroa käyttää jollain hyödyllisella tavalla. Vaikka, että informoisivat asiakkaita poikkeustilanteissa. “Kuule, Sami, nyt ei kyllä kannattaisi junaan suhata, katsos kun rata on poikki…” Olisinkohan minäkin silloin hieman luottavaisempi VR:ään jatkossa. Näillä eväillä kohti palveluyhteiskuntaa. Kovaa vauhtia jep.

Toisaalta, onneksi meillä suomalaisilla on sentään rataverkosto.

Hymyillään kun tavataan, VR.

Viikon luontokuva #28 Saturday, July 26, 2008

Posted by Sami Oinonen in status quo.
4 comments

“Ennen minä olin keskipisteenä. Minusta kamppailtiin. Olin täynnä pikkuihmisiä. Nyt heillä on täytettäviä kumileluja. Delfiinejä ja muita. Kukaan ei pidä minusta enää huolta ja tummennun ei-niin-tyylikkäästi. Onneksi olen kuitenkin varjossa.”


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26, #27

Viikon luontokuva #26 Saturday, June 7, 2008

Posted by Sami Oinonen in status quo.
2 comments

“Miksi minä olen yksin täällä rannalla, kun kaikki muut ovat jo vedessä? Kuittailleet laiturista jo kuukauden. Johtuukohan se nimestäni? Varmaankin. Kiitti paljon isäntäni.”

Yksinäinen purjevene pohtii tukalaa tilannettaan Kivenlahden satamassa.


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25

Pieni suuri maailma Sunday, January 13, 2008

Posted by Sami Oinonen in kuluttaminen, musiikki, status quo.
2 comments

power-to-the-masses.jpg
No yritä tässä nyt sitten ostaa digitaalista musiikkia Amazon.comista:

We are sorry… We could not process your order because of geographical restrictions on the product which you were attempting to purchase. Please refer to the terms of use for this product to determine the geographical restrictions. We apologize for any inconvenience this may have caused you.

Blaa, blaa, blaa. Maapallohan on vain pieni piste maailmankaikkeudessa, miksi siis tällaisia keinotekoisia rajoitteita. Ma tahdon olla vapaa!

Käyttöehdot paljastavat syyn:

5. Territorial Restrictions: As required by our Digital Content providers, Digital Content will, unless otherwise designated, be available only to customers located in the United States.

No mutta tämähän selvensi, kyllä tuli heti parempi olo. Alas harvainvalta. Barrikaadeille!

Kahvilan alamäki Sunday, December 16, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
12 comments

communist-party-opening-day-by-jason-lee-reuters.jpg
Kahvilassa.

“Kaksi maitokahvia, olkaa hyvä”, baristan virkaa toimittava nuori naishenkilö toteaa kaavamaisesti ja ojentaa elottomat kahvit miehen eteen tiskille.

– Kiitos, mutta eikö pahoittelu olisi paikallaan? Sellainen kuten: “Anteeksi viive ja tässä teille vaikka ilmaiset suklaat, kun jouduitte odottamaan ylimääräiset viisi minuuttia sen vuoksi, että unohdimme juuri teidän tilauksenne”, mies toteaa asialliseen ja tyypilliseen sukupolvien välisiä siltoja rakentavaan tyyliinsä.

Naisen ilme ei värähdäkään, mutta mies tuntee aivan selvästi miten naisen polla räjähtää …”ja tääs näitä besserwissereitä, eikö ne vois vain ottaa kahvinsa ja kammeta itsensä pöytään äitylinsä viekkuun”…..

– Noh jaahans joo, mutta missäs ne korkeaan lasiin käyvät sellaiset pitkävartiset lusikat ovat, ne sellaiset joita tapaa aina saada kun tilaa erittäin kalliita maitokahveja?, mies jatkaa sillä hänellä on svingi päällä.

“Meillä ei ole kuin erittäin pitkävartisia lusikoita, joita tarjoamme vain hyvin kalliiden jäätelöpallojen kanssa. Jäätelöpallojen, joita tarjoamme siis asiaankuuluvasti arkipäiväisistä kouluruokaloistakin tutuista juomalaseista. Näistä samoista laseista tarjoamme myös glögiä. Ei siis suinkaan missään tapauksessa glögilaseista”, nainen napauttaa.

– No hah hah, tässä vaiheessa minua ei oikeastaan yllätä enää mikään. Kohta sinä varmasti sanot, että maitokahvia sekoitetaan tässä kahvilassa puutikuilla.

“Ne puutikut löytyvät tuolta”, nainen osoittaa juomalasissa nuokkuviin tikkuihin.

Mies tuikkaa tikut laseihin, valitsee likaisista puhtaista juomalaseista säädyllisimmät, täyttää ne vedellä ja laahustaa pöytään. Raivatakseen elintilaa, hän pinoaa muutaman edellisen asiakkaan astiat pöydältä tarjottimelle ja vie ne tiskille.

“Olkaa hyvä, hieman likaista tuolla pöydässä. Ilo on minun puolellani.”


Mies päättää syödä vielä jotain ns. suolaista.

“Anteeksi, taitaisin ottaa tuota fetapiirakkaa. Eihän se vain ole kovin suolaista ja vain ns. suolaista?”, hän kysyy.

– En minä tiedä, en minä sitä ole syönyt, toinen nuori nainen vastaa tiskin takaa.

“Niin, minä en kysynytkään sitä, oletko sinä sitä syönyt, vaan tiedätkö sen suolaisuudesta, sillä minä tässä luulen, että kahvilan henkilökunnan yleisesssä tiedossa ovat myymänsä tuotteiden perusfaktat. Sillä saattaahan olla niin, että asiakas jos toinenkin kyselee silloin tällöin tuotteista jotain…mutta hei, koska olen tänään erinomaisen hyvällä tuulella niin otanpa riskin. Laitatko minulle siis yhden palan tuota varsin herkullisen näköistä fetapiirakkaa, kiitos.”

Fetapiirakkaan kaadettu kahden desin normisuolainen juustopurkki menee mieheltä suhteellisen kivuttomasti alas. Piirakan kuoren merisuolakerros käy tosin jo kunnon päälle.

Mies juputtaa partaansa ja kirjoittaa ystävällisin suurin karamellikirjaimin mielensä kahvilalistaan tämän kahvilan kohdalle: Kivenlahden Teboililla on parempaa…kaikki.

Data, sydän ja sielu Sunday, December 2, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

swarovski-heart-beat.jpg
Tämän pakinanurkan arvioitua lyhyemmäksi jääneen pidennetyn vuosiloman jälkeen on syytä palata yhteen mieliteemoistani.

Rumat, turhat ja epäkelvot värkit ovat aina kiinnostaneet minua. Ei siksi, että rumuus ja yhdentekevä toimimattomuus olisivat jollain tapaa elämääni ohjaavia perusprinsiippejä, vaikka näin saattaisi hyvin kuvitella, vaan ensinnäkin siksi, että niistä oppii sen, mikä voisi olla kaunista, hyödyllistä ja iätöntä, isältä pojalle periytyvää. Kuin partaveitsi, alasin tahi taskunauris.

Ja ennen kaikkea siksi, että voisimme pohdiskella mitä kaikkea järkevää voisikaan saada aikaan, jos näihin kammotuksiin käytettävä älyllinen kapasiteetti ohjattaisiin johonkin ihmiskunnan hyvinvoinnin kannalta jalompaan tehtävään. Kuten esim. moottoripyörien suunnitteluun ja valmistukseen, sillä mitä muuta ihminen tarvitsee kuin “satulan, tankin, moottorin, kaksi pyörää ja ohjaustangon?” Ei niin mitään.

Pönäkänböömiläisen kristallikitsch-hurmoksen yksi parhaimmista, Swarovski, pystyy venymään toisinaan häkellyttäviin suorituksiin – kattokruunuihin, joissa on pontta ja valaistunutta järkeä. Mutta kun katsoo heidän Philipsin kanssa yhteistyössä toteutettua Active Crystals-värkkisarjaansa, huomataan, että teknohurmos on saanut Swarovskinkin haroilemaan pyörryksissä.

Sarjan Heart Beat-kaulakoru kristallein on tästä hyvä esimerkki. Korussahan ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kaunis ja varsin vaatimaton. Mutta miksi siihin piti tunkea muistitikku? Heart Beat tuntuu olevan juuri oikea ratkaisu niihin elämänhallinnan huippuhetkiin, jolloin viimeisimpien powerpoint-esitysten kantaminen kaulalla on täysin välttämätöntä. “Noh, kuinkas ollakaan, kaulassain roikkuu juuri ne kaipaamasi vuoden ’87 kesäkuun myyntirapparit, imutatko ne taikalaatikkoosi sydämestäin?”

Ja kun soppaan lisätään tuotetta tax free-versiona (119€) myyvän Finnairin markkinointiaamen “Give soul to your data sharing”, ollaan jo heikoilla vesillä.

Kristallisydän sielukkaaseen tiedonsiirtoon!?! Miksei vaatimattomasti “Turvaa matka tuonpuoleiseen – Tallenna sielusi kristallikuoriin!” Kyllä ostaisin. Mutta mahtuneeko se sielupolo tikun vaivaiseen yhteen gigabittiin?


Aiemmin sarjassa “Tietokone, USB-väylä ja innovaatioiden suonsilmä”: Tanssi minulle kaunokainen, tanssi, Läppäri-imuri, Tietokone söi nallen, Kupposen lämmitin, Ladylook-kaulakoru, Taikahiiri, Pumpattava USBara, Vaivaiskoivutikku, Kalvosinnapit + hevimiehen nahkaranneke

Pojasta polvi paranee Wednesday, November 7, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
2 comments

kalastamassa.jpg
Aah. Loma. Ja mikä olisi parempaa kuin kylpyläloma. Kellua huoletonna välittämättä kaikesta maailman pahasta ja olla yhtä veden, tuon kaikenpeittävän, kanssa.

Ja niin, tapahtuipa kerran täydessä porealtaassa:

“Mitäs luulet poikani, mistäs maasta nämä tämän porealtaan seitsemäntoista muuta verrattain äänekästä ihmistä ovat kotoisin?”, kysyy isä, tuo kosmopoliittinen majakka, ainakin pojalleen.

-Vaasasta!!!, vastaa poika selvästikin ilahtuneena siitä, että näin sen täytyy olla. Täytyy. Piste.

“No ei, ei aivan. Mikä on se, joka on lähempänä Ruotsia kuin Vaasa, kuitenkaan olematta Ruotsi?”, isä tarkentaa, sillä hänen mielestään tämä arvoitus ei ole triviaali.

– Strömsö!!!, poika vastaa täysin palkein. Hän tietää olevansa oikeassa. Hänen silmänsä säkenöivät.

Ja kyllä, isäkin on osittain samaa mieltä ja kannustaa poikaansa.

“Aaaaiiiiivan, se on kyllä totta, mutta nämä seitsemäntoista herraa tässä pienessä porealtaassa eivät ole strömsöstä vaan siitä maasta josta sinun legosikin, nuo modulaarisen tuotearkkitehtuurin koulukirjaesimerkit, tulevat. Huomaatkos heidän sammaltavan puhepartensa, joka on lähes samanlaista kuin ruotsi kuitenkaan olematta sitä?”

-Danskaaa-Banskaaa!!!, kiljuu vesa, ja isän sydän pamppailee onnesta, sillä poika on tajunnut sen, että maailmassa on muutakin kuin Suomi, Suomen lippu, Kimi Räikkönen, Mika Kallio, Nokia ja Musiikkitalo.

Kaikki tai ei mitään Saturday, November 3, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
3 comments

night-of-arts-electronic-noise.jpg
Digiexpo. Modernia kodinelektroniikkaa, pelikonsoleita ja rockin mäiskettä. Varma valinta, varsinkin tänään lauantaina.

Suomipoikien hurjasta formulamenestyksestä innostuneena minulla oli messuilla missio. Olin päättänyt tiedustella maksutv-pakettia, josko sitä taas innostuisi moottorinjylystä. Suunnistin tohkeissani PlusTV-ständille ja hetken siinä esitteitä selaillessani aloin hivenen innostumaan ja olin jo kutakuinkin satavarma, että messuilta lähdetään kotiin kädessä kortti suoraan formulataivaaseen. Just joo.

“Niin siis formuloita pitäisi päästä livenä katsomaan, että tälläkö paketilla se onnistuu?”, tiedustelin messuesittelijän virkaa toimittavalta nuorelta naishenkilöltä ja hänen vielä nuoremmalta kolleegaltaan.

– “Tällähän se, jos sinulla on antennitalous”, he vastasivat ihanasti kuorossa.

“No ei oikeastaan, kaapeliverkossa ollaan, mutta minulla on kyllä antenniverkon digiboksi ja hyvin näkyy, että siinä mielessä täytän liene kriteerinne?”

– “Kyyyyyyyllllää, ja jos kanavat eivät sitten jostain syystä näy, voitte antaa kanavakortin sitten kaverille vaikkapa lahjaksi!”, he vastasivat iloisina.

“No hyvä. No minä en ole oikeastaan kiinnostunut kanavapakettinne tarjonnasta, paitsi sillä poikkeuksella, että minä haluan tilata vain ja ainoastaan ne formulalähetykset. Että onnistuuko se? Eli kaikki nämä kahdeksan toinen toistaan kiehtovampaa maksukanavaa voitte ruksia minun sopimuksestani tylysti yli ja minä maksan vain viikonlopun formulakimarasta. Kai tällainen on mahdollista tänä modernina internettien aikana? Ja jos se onnistuu hotellien maksutv-järjestelmiltä niin kyllähän sen sitten luulisi olevan teillekin helppoa? Eikös niin?”

– “No eeeeiiii!!! Mutta saat kaikki nämä hyvät kanavat huokeaan hieman yli parinkympin kuukausihintaan. Ja ilman avausmaksua vielä. Ja siellä näkyy mäkihyppyäkin!”

“Ai jaa, no minä kiertelen tässä messuilla ja mietin todella tarkkaan tarjoustanne ja ehkä palaan asiaan, kiitos.”

Jopas oli vaikeaa. Menin Skiexpon puolelle ja ostin kaksi hienoa pipoa lähenevän talven retkiluistelurientoja varten. Kyllä kannatti lähteä.

Sarjassamme Messupummin päiväkirjassa aiemmin:
– 2007: Kirjamesssut, Habitare, Mopomessut;
– 2006: Automessut, Digiexpo-messut, Kirjamessut, Mopomessut

Arkkitehdit, nuo elämän tarkoituksen majakat Saturday, October 20, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
2 comments

candles-in-the-wind.jpg
Elämän tarkoitus on jättää jälki seuraaville sukupolville. Ja mitä merkittävämpi sen parempi. Luonnollisesti. Jos fyysisistä jäljistä puhutaan, niin siihen pystyvät ammattinsa puolesta parhaiten arkkitehdit. Tällä hetkellä tämän mainion ammattikunnan edustajien leikkikenttänä toimii Dubai, tuo Arabiemiirikuntien kokeilunhaluinen ja moderni dynamo.

Kaikkihan me tunnemme Dubain maamerkeistä “Arabien tornin” eli seitsemäntoista tähden luksushotelli Burj al-arabin ja Pariisiakin suuremmaksi aiotut Palmusaaret. Mutta parhain on vielä edessä, sillä kynttilänliekin lyyrisen hypnoottisesta liikkeestä muotokielensä ottanut Dubai Towers on se täydellisen fyysisen jäljen kristalloituma, jonka jälkeen on mahdotonta pistää paremmaksi. Ainakaan viiteen vuoteen.

“Dramaattinen, sofistikoitunut, innovativinen, luova, inspiroiva, viimeisin, rohkea, poikkeuksellinen, …maamerkki”, hehkuttaa tornit suunnitellut arkkitehtitoimisto. He ovat oikeassa. Voidaan myös olettaa, että liekkiryhmän hisseissä tulee soimaan kaikkien rakastama Elton Johnin Candle in The Wind panhuiluversiona.

Ainoa kysymys, joka tässä huimaavassa spektaakkelissa askarruttaa on se, että miksi vain neljä kynttilänliekkiä? Miksei kokonaista 1095 kappaletta aina Andromedan galaksiin asti kirkkaana liekkimerenä näkyvänä muodostelmana? Muistuttamaan ihmiskuntaa vuodesta jolloin Dubai ensimmäisen kerran mainittiin historiankirjoissa.

[Eikongraphia]

Viikon luontokuva #20 Monday, October 15, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

the-land-walmart.jpg
Mikä on alaltaan laajempi kuin Manhattan? Tai kolmannes Helsingin maapinta-alasta? Kaksikymmentä kertaa Lauttasaaren kokoinen? Yli kymmenen kertaa Helsingin keskuspuistoa suurempi. Tai yli seitsemän tuhatta jaklkapallokentää sisäänsä nielevä? No vähittauskaupan juggernaut Wal-Mart tietysti. Sen tavaratalojen yhteenlaskettu pinta-ala on n. 76 neliökilometriä, Manhattanin vaivaiset 60. (kuvaa klikkaamalla suurempaan), [Good Magazine]


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19

Venäläinen valaanpyytäjä Thursday, October 11, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
6 comments

drilling-oil.jpg
Baarissa. Yhdysvalloissa. Oluella. Vain yhdellä.

“Good evening sir, mitäs saisi olla”, baarimikko kysyy.

– No mitäs oluita teillä on…äh antaa olla. Paikallisten ruskeiden hanavesien sijaan taidan ottaa tällä kertaa ja kuten aina kun muita järkeviä vaihtoehtoja ette te oluenvihaajat ole tajunneet tarjota, Heinekenin.

“A-haa, olettekos sir Hollannista?”, hän jatkaa tuttavalliseen tapaansa höystäen.

No, tämähän olikin noin n:nnes kerta kun minua luullaan hollantilaiseksi valitsemani olutmerkin perusteella. Yritän selventää hänelle ystävällisesti, että enhän minäkään häntä luule japanilaiseksi vaikka hänellä sattuisikin olemaan Toyota Camry, tuo amerikan suosituin auto.

Tässä vaiheessa keskustelua baaritiskillä seuraava ja valkkaria siemaileva tyylikäs vanhempi nainenkin aktivoituu arvuuttelemaan.

“Sinä olet Venäjältä, aksenttisi kuulostaa soljuvan lyyriseltä ässien vuolta”, hän pondeeraa silminnähden vakavasti.

– Ei, en ole. Mutta jospa minä auttaisin teitä hieman. Olette kyllä ns. kuumalla rintamalla, sillä aivan läheltä Venäjäähän minä olen. Eli, mikä olisi se toisessa maailmansodassa Venäjää vastaan taistellut piskuinen spartalaismainen taistelijakansa, jolla on ehkä jopa enemmän hampaankolossa venäläisiä kohtaan kuin teillä?

“Pakistan”, täräyttää baarimikko. Aivan vakavissaan. Mies on selvästikin maailmasta, jossa maailmankuva on siivilöitynyt paikallisuutisista sataprosenttisesti.

“Norja”, lataisee nainen.

– Luovutan ja kerron olevani suomalainen. Molemmat katsovat minua erittäin epäilevästi. He eivät selvästikään usko, että sellaista paikkaa on edes olemassa. Ei ainakaan tässä osavaltiossa.

“Mutta sinä kuulostat niin venäläiseltä”, nainen inttää.

– No ehkä se johtuu siitä, että toinen puoli sukua on teknisesti Venäjältä, tai siis se alue kuului Suomelle mutta ne raakalaiset veivät sen meiltä toisessa maailmansodassa.

“Minä tiesin, minä tiesin, sinä olet siis venäläinen”, nainen riemuitsee.

“Ja tehän metsästätte valaita”, baarimikko jatkaa samalla sukkana sisään faktoja-tyylillään.

– Ja poraamme öljyä, öljyä teidän korttelinkokoisten suv-monstereiden janoon. Älä unohda sitä.

Luovutan ja hymyilen itseni joviaaliksi komppaajaksi.

Karja, karsinat ja kahvi Sunday, October 7, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

md11-and-greenland.jpg
Yhdysvaltoihin matkustaminen on työlästä. Varsinkin karjaluokassa. “It is comfortable to travel even in Economy Class”, toteaa Finnair, mutta totuus on kaukana siitä. Yritä siinä olla positiivinen polvet suussa, kasviscurryt rinnuksilla, ja vierustoverin sinkoillessa alvariin vessassa. Läppärin käyttäminen jää haaveeksi edessä istuvan kiikutellessa selkänojaansa kitkerän ystävällisistä huomautuksista ja aneluista huolimatta.

Ja sitten vielä ne hysteeriset maahantulolomakeen kysymkset:

Onko sinulla tarttuva tauti, fyysinen tai henkinen häiriö tai oletko huumeiden väärinkäyttäjä tai riippuvainen huumeista?

Oletko koskaan ollut tai oletko tällä hetkellä mukana vakoilu- tai sabotaasitoiminnassa; tai terrorismitoiminnassa; tai kansanmurhassa; tai olitko vuosien 1933 ja 1945 välillä millään tavalla mukana Natsi-Saksan tai sen liittolaisten vainoissa?

Mikä on fyysinen häiriö? Mitä eroa on väärinkäytöllä ja riippuvuudella? Tiukkoja pohdintoja, joita jokainen varmasti miettii tykönään omantuntonsa ohjaamina.

Onneksi sentään maahantulomuodollisuudet kestävät matelevessa karja-aitauksessa vain tunnin, matkalaukun joutuu avaamaan vain kahdesti ja jatkolento on terminaalin kaukaisimmassa päässä. Hotellissa on sentään Starbucks. Ihanaa.


kuva: Boeing MD-11:n suihkuturbiini ja Grönlanti.

Kääk, missä on Käck! Monday, October 1, 2007

Posted by Sami Oinonen in bizarre, status quo.
9 comments

tootsie-roll-and-iraqi-kids.jpg
Tein heräteostoksen. Vaikka tyypillisesti kaahaan ostoskärryillä nonchalantisti kulmakorttelin k-kaupan karkkihyllytaivaan ohi, ja korkeintaan nappaan Suomen arvostetuinta brändiä kilon tahi vain kaksi, niin tällä kertaa päätin verestää ihania lapsuudenmuistoja ja ostaa itselleni Käck-lakritsitoffeepatukan tahi vain kaksi. Siinä karamelliviidakosta tuttua punamustaa karamellia tähystäessäni palasin muistojen lakutahmein siivin lapsuuden kuumiin kesäpäiviin, jolloin lapsuuskodon kaupan edessä palkitsimme poikain kanssa itseämme Käckillä. Pystyin vieläkin maistamaan mielessäni sen lakritsin, kolan ja toffeen ihanaisen hybridin.

Mutta kuinkas kävikään, karamellihyllyltä minua tervehti tutussa formaatissa patukka jonka nimi oli “Kick”. Missä oli käkkini? Miksi tuollainen inha trendinimi? Maistelin karamellia ja eikä sen makukaan ollut sama. Valjumpi. Vesittynyt. Ei potkinut. Makunystyrät eivät sirahdelleet hurmion karkkimeressä. Käck-armaani oli kokenut Hopeatoffeen karmean kohtalon. Sekin oli enää vain muisto. Se oli kastroitu. Käärepaprussa seisoo “Original Since 1954”. Ja ei varmasti ole tai sitten makuaistini on käkkimässä lomalla.

Jäin pohtimaan, mitenköhän patukan markkinoija Leaf Suomi Oy kategorisoisi minut tämän tapauksen jälkeen (jos siis kassakuitista livahtaisi plussakortin kautta Leafille tieto siitä, että taasen on Oinosen mammanpoika narahtanut lakutoffeeseen)?

Olenkohan nytkähtänyt Leafin asiakassegmentoinnissa karsinasta Uskollinen Unohdettu sarjaan Uskollinen Satunnaisnautiskelija vai olenko sittenkin Kerran Unohdettu Nyttemmin Pettynyt Satunnaisnautiskelija.

kuva: Iraqi Children Enjoy Candy Given to Them by Coalition Soldiers by Sgt. Keith D. McGrew

Ja vedestä nousee designhana Sunday, September 23, 2007

Posted by Sami Oinonen in design, status quo.
add a comment


Aah. Messusyksy on taas käsillä. Ja koska minulla oli tylsää, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni Habitare-messuilla. Siis huonekaluja, sisustuskivaa ja muotoilun uusia tuulia. 19. kertaa järjestetty Habitare oli suurempi kuin koskaan: kuusi hallia, viitisensataa näytteilleasettajaa ja jengiä kuin pipoa. Ja kuuma.

Muutama olennainen huomio:

  • Elämysteollisuus on siirtynyt keittiöistä kylpyhuoneisiin. Ennen kokkailtiin unelmissa, nyt unelmoidaan kylppärissä. Ja kaikki on niin zen: “Water that moves you” ja “Water is worth loving” ovat päivän mantroja. Jäi sellainen vaikutelma, että lähes puolet näyttelytilasta oli pyhitetty puhtauden alttarille. Hanoja, suihkuja, ammeita ja lavuaareja toinen toisensa perään mahtipontisen klassisen musiikin pauhatessa taustalla. Muttei miksei yhtään niin kauniita kuin nämä? Ja monet vielä niin kulmikkaitakin, että saa kypärä päässä ammeessa heilua.
  • Puusepäntaito on katoamassa. Vain muutamia hienoja yksilöitä (#1, #2, #3) paikalla. Vai onkohan näytteilleasettaminen niin turkasen kallista, ettei pikkupajoilla ole varaa olla paikalla? Tai olisiko niin, ettei esilläolosta ole juurikaan heille mitään hyötyä, sillä kauppa käy muutenkin. Toivon jälkimmäistä.
  • Kotiteatteriosastolla esiteltiin tukkukaupalla täysin identtisen näköisiä taulu-tv:itä, kaiuttimia ja vahvistimia. Yritä siinä sitten ymmärtää mikä on hyvä, parempi ja paras. Tunkisivat ne taulu-tv:t ja kaiuttimet seiniin ja rakenteisiin, niin johan alkaisi kiinnostamaan mattimeikäläistäkin.
  • Sisustamisen pientavarat-osastolla oli hyvin ikeamainen tunnelma. “Älä tule tänne, täällä on megaryysis”, nasahteli tekstarivaroitukset hypistelyhelvetistä. Mutta missä oli Ikea?
  • Ja missä oli digitaalinen koti? En tarkoita mitään kotiteatterilaatikkoleikkiä, vaan älykkäitä huonekaluja, tiloja ja konsepteja. Siis sellaista kun kotiin tullessaan suhauttaa kädellään ilmaan, niin pyykkikone urvahtaa käyntiin, valot syttyvät, huoneiden hajut ja värit muuttuvat, espresso sihahtaa keittimestä, ambienthumina vyöryy seinistä, valaisimien kuvut aukenevat, päivän uutiset heijastuvat ikkunaan kuin tuulilasissa ja k-kauppias kurvaa pihaan jääkaapin miinussaldolistan perusteella. Ei niin minkäänlaista merkkiä tulevaisuudesta. Missä on suomalaisen muotoilun tulevaisuus? Olisiko pieneen vapaamuotoiseen paniikkiin aihetta?
  • Habitaren uusi designalue, Ahead!, oli matkan arvoinen. Vaikka näin maallikkona sitä olisi olettanut, että 100 muotoilualan kärkiyritystä, järjestöä, ym. merkittävää suomalaista tahoa esittelevä mustasankaisten silmälasien tihenevä keskittymä olisi ollut Habitaressa jo aikojen alusta.
  • Maskun osaston logo, tuo tuttu pehmeälinjainen M-kirjain, oli selkeästi isoin. Se pysäytti pienen ihmisen.
  • Kahvi oli haaleaa, croissant vetistä, ja vielä paperilautasella. Ei hyvä.


Sarjassamme Messupummin päiväkirjassa aiemmin:
– 2007: Mopomessut; 2006: Automessut, Digiexpo-messut, kirjamessut, Mopomessut

Puskan Ykä ja Anttilan Manu Saturday, September 15, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
3 comments

meet-and-greet-by-time.jpg
Voi hyvät hyssykät, eikä tämän asian olisi jo parasta antaa vain olla. Ei ole kenenkään suomalaisen etu, että George W. Bushin sukujuuret saattaisivat ulottua Suomeen asti. Ellei sitten ainoastaan juvalaisten. Mutta yhden kieron savolaispitäjän etu ei saa ajaa koko valtion ja suomalaisten maineen edelle. Tämä sukututkija Matti Höökin itsepintainen tutkimustyö olisi nyt syytä määrätä lopetettavaksi jollain valtiollisella mahtikäskyllä. Sinänsä harmi, että olemme demokratia.

Sillä, tästä Höökin tutkimuksesta tiedetään jo Yhdysvalloissa. Ennenhän kaikki maassamme vierailevat amerikkalaiset luennoitsijat, seminaarivieraat, kollegat ja tutut aloittivat spontaanisti, siis spontaanisti, keskustelun aina pahoittelemalla erittäin nolona kasvihuoneilmiön lisäksi sitä, että heidän presidenttinsä sattuu olemaan hieman hassu heppu.

Mutta nyt tämä asennoituminen on täysin muuttunut. Viime viikolla muuan amerikkalainen vieraani nauroi minulle, siis nauroi minulle spontaanisti kun hän aloitti keskustelun viittaamalla tähän Höökin pirulliseen penkomistyöhön. Ja kyllä minua nolotti. Yritin siinä soperrella, että todistettavasti Bush on ruotsalainen ja että suomalaisuus on vielä hämärän peitossa, ja että mitäs menitte ja valitsitte hänet, ei se meidän vika ole, ja että eikös se olisikin hienoa, että tarvitaan suomalaisia isästä poikaan hoitamaan teidän tonttianne ja samalla koko maailmaa kestävämmälle uralle.

Ei auttanut. Hän nauroi edelleen.

Hyvää päivänjatkoa vain sinullekin! Friday, September 14, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo.
add a comment

on-a-break.jpg
Päivällistä pittoreskissa helsinkiläisravintolassa. Multikulttuurisessa (toim.huom: sanahirviö) seurassa keskustelu kimpoilee savusumujen vertailusta, kiinalaisten peliaddiktioon ja viimein eri liikennekulttuurien kiehtoviin kaarteisiin.

Kuten: Ruotsalaiset ovat näemmä raivostuttavan sympaattisia kanssa-autoilijoita. Kun edessä ajava autoilija näkee takana tulevan olevan karvankaan verran nopeampi, väistää hän automaattisesti pientareelle. “Olkaa hyvä, tästä mahtuu, hyvää päivänjatkoa vain teillekin.” Ja sitten vilkutellaan viellä päälle. Raivostuttavaa, täydellistä ja niin jouhevaa.

Hong Kongia ja Macaota kuvaa parhaiten kuulemma täydellinen ylivirittynyt kaaos, jossa ei ole edes korvatulpista mitään hyötyä äänitorvien jatkuvassa steroidistisessa tulituksessa. Ja Teksasissa, missäs muualla, turvaudutaan tuttavallisesti pumppuhaulikko käteen- tai revolverin pyöritys-tervehdyksen jos kanssa-autoilijasta näyttäisi olevan oman aseman uhkaajaksi.

Ja entäs Suomessa…no täälläkään ei oikein toimi yhteispeli, sanovat eräät. Tietä ei anneta, kädet heiluvat, suut käyvät ja kännykät kuumottavat korvilla. Onneksi sentään torvet eivät soi taukoamatta. Suomeen epidemian lailla levinneet ohituskaistat ovat edesauttaneet poukkoilevan liikennekulttuurimme vikurointia. Sillä niinhän se on, että ohituskaistan avautuessa muuten kuuttakymppiä körötellyt toiviomatkailija puristaa rattia ja tallan pohjaan, jottei kukaan varmasti pääsisi ohi. Ei ihme, että ohituskaistoilla ylinopeudet vastaavat jo kiihdytysautojen keskituntinopeuksia. Ja sitten kellään ei ole enää kivaa kun ratti puristaa vannetta päässä. Lisää autoilijoiden ruuvia kiristetään vielä hämärillä nollatoleranssikokeiluilla, kuten nyt tämä syyskuun Länsi-Uudenmaan pääkärrypolkua ravisteleva kokeilu, joka on hidastanut herranpelkoisen kansan taapertamaan kilometrien mittaisissa jonoissa ettei vain valvontakameroiden kalansilmät läpsäyttelisi sakkoja.

Se millä suomalaisetkin autoilijat saataisiin symppiksemmäksi kuin keskivertoruotsalainen kanssaveljensä, olisi tietenkin sakottaa jokaista autonomistajaa muutaman kerran vuodessa automaattisesti. Täysin riippumatta siitä onko sakkoon ollut ko. henkilöllä aihetta vai ei. Näin jokainen autoileva suomalainen saisi tuta mitä on töpeksiä liikenteessä. Kyllä alkaisi liikennekulttuuri parantumaan ja ärräpäät vaihtumaan kukkiin ja saippuakupliin. Sakinhivutuksella kyykytettäisiin sitten todellisia kaahareita huoltoasemien nurkilla ja kansalaispoliisien ilmiantowebbisaiteilla. Tällä tavoin loisimme itseohjautuvan mekanismin, jossa autoilun huomen olisi kaikkien huolena ja jonka lopputulema olisi turvallisempi, positiivisempi ja joustavampi liikennekulttuuri.

Veroluonteisen kansalaissakon lisäksi kaikkiin Suomeen tuotaviin autoihin tulisi asentaa puheentunnistus-sovellus sekä takalasiin puheen tekstiksi punaisin kirkuvin kirjaimin heijastava pinta. Tämän innovaation avulla koko autoileva Suomen kansa voisi viestitellä toisilleen uudella tavalla. Ei enää “OK”-käsimerkein ja päännyökyttelyin vaan selkokielellä kuten esimerkiksi “Kiitos kun annoit tietä, hyvää päivänjatkoa sinullekin!”, tai “Turvallisuusväli on muuten näillä nopeuksilla 200 metriä, ei 2 metriä, mutta jos haluat peesata ja näin bensaa säästellä niin se on minulle ihan okei”, tai “Minusta on hauskaa körötellä joskus 40 km/h alle nopeusrajoituksen, eikö sinustakin?”

Armahda, oi sosiaalisen median vuolas luoja! Tuesday, September 11, 2007

Posted by Sami Oinonen in status quo, web.
5 comments

cascade-by-china-daily.jpg
Tuli tässä mieleen, taas erääseen web 2.0-palveluun rekisteröityessäni, että noita sosiaalisia webbipalveluita alkaa olla jo niin paljon, että suurin osa ajastahan tässä menee joko sellaisiin rekisteröityessään, omia profiilitietoja päivittäessään tai metasisältöä niihin tuupatessaan, sitä viilailessaan ja ristiin rastiin eri sisältöfeedejä saiteillensa automatisoidessaan ja niiden ulkoasua hieroillessaan. Pitäisi vain malttaa olla uppoutumatta tietoverkkojen uumeniin, muttei vain onnistu. Jäisikö sitä jostain paitsi ehkä?

Tässähän menee oman elämänsä hallinta aivan mahdottoman vaikeaksi. Tulee avuton olo. Missä on keskustelun alku ja loppu? Kuka sanoi ja kommentoi mitäkin? Kenelle? Missä? Ja mitä varten? Äkkiä huomaa sotkeutuneensa omaan näppäryytensä ja verkostoonsa, niin ettei enää edes kerkeä kupposta kahvia juomaan. Moottorisormina tekstiä pitää pukata aina vain pienenevällä päivityssyklillä. Ennen oli säädyllistä vastata kirjeeseen viikossa, puheluun päivässä ja tekstariin tunnissa. Mutta nyt on paineita suoriutua kuin kaiku. Ping! Olen olemassa ja minulla on tärkeää sanottavaa!

Sosiaalinen media on varmasti jokaisen työnantajan painajainen. Ennen vanhaan luova luokka tappoi aikaa ja vältteli työtä perusrehellisellä webbisurffailulla, nyt hallitaan verkostoja niin, ettei edes surffailemaan kerkeä. Uusi webbipalvelu/viikko-tahti on toki oikein mukavaa näennäistoimintaa kaikille oman elämänsä vitkuttelusankareille, kuten minulle.

Kohtahan tässä ei enää edes kerkeä töllöä katsomaaan. Tai hetkinen…kyllähän tv:n katseluunkin pitäisi saada hieman verkostovibaa ja tehokkuutta. Sellainen palvelu pitäisi olla, johon voisi tuikata seuraavan kuukauden tv:n katselukalenterinsa ja etsiä samanhenkisiä tv-aalloilla seikkailijoita. Jos vaikka perustaisimme Tori Amos YLE:llä-verkoston, jonka syyskauden miitti huipentuisi kollektiviiseen hurmokseen 12.10 kun hänen tänäkesäinen Provinssirockin keikkansa tulee kokonaisuudessan Yle Extralta.

Sienestäjien, marjastajien, metsästäjien ja kalastajien social web-megajutska olisi myös erittäin tarpeellinen. Se tosin perustuisi siihen ajatukseen, että verkoston jäsenet antaisivat tarkoituksellisesti omasta sijainnistaan ja tekemisistään väärää kuvaa, ettei vain omat apajat paljastuisi ja joutuisi ennenaikaisen ryöstösaalistuksen uhriksi. Tällainen palvelu olisi mitä parhainta uudentyyppistä peliä, jossa jokainen verkoston jäsen tietäisi että mikään ei ole sitä miltä se näyttää. Esimerkiksi perinteinen jaiku “Kotona. Cafè Macchiato huulilla, Magnus Lindbergin Kraft jysähtelee stereoista. Syksytuuli ja punaiset lehdet. Aah!” tarkoittaisi tietenkin jotain aivan toista. Ehkäpä “Riekkometsällä, termarista mökäjuomaa, riekot riekkuvat nevalla, muutaman olen jo saanut”.

Ja sitten tarvittaisiin myös eräänlainen City Car Club v2.0-palvelu, jossa kuka tahansa voisi pistää oman autonsa vuokralle, jos sattuu autolla olemaan vajaakäyttöä. Autonvuokraajat ja vuokranantajat voisivat reittailla toinen toisiaan sitten kunnon selälleläpsyttelyhengessä “Rehti vuokralainen, siivosi festarin jäjljiltä mahahapot takapenkiltä ihan ok”, “Hyvät kumit oli Ranen rellussa, 120 lasissa ja sladissa mentiin jämäkästi”.