jump to navigation

Suomi-kuvan oikeaoppinen kohottaminen Saturday, July 12, 2008

Posted by Sami Oinonen in brändit.
2 comments

Matkailunedistämiskeskus MEK on päättänyt lasauttaa kerralla Suomi-kuvan toisiin sfääreihin. Ja mikä yllättävintä, messevällä imagokampanjalla. Originellia.

Eikö MEK ole kuullut, että miljoonia maksavat mainoskampanjat ovat ah niin ysäriä. Tehottomia ja kaikessa absurdiudessaan kliseistä mössöä suoltavaa ylitsevuotavaa markkinointitranssia.

Kampanjoita, jotka syleilevät kaikkia, mutteivat merkitse juurikaan mitään kenellekään.

Mutta mikä olisi tehokkaampi vaihtoehto kuin keskusjohtoinen brändinrakentaminen ja “Finland is cool“-lausumien hokeminen? Minulla on ehdotus.

Otetaan palstatilan sijaan avuksi ihmiset. Meidät suomalaiset. Ja ajatus siitä, että jos jostain tykkää, niin sen varmasti mielellään jakaa muillekin. Ja ymmärrys siitä, että ihmiset luottavat mielummin toisiin ihmisiin kuin johonkin kasvottomaan koneistoon (tässä tapauksessa lentokentiltä julkisiin vessoihin vyöryvä virallinen Suomi-kuva), joka seisoo itsepintaisesti yksilön ja tuotteen (tässä tapauksessa Suomi) välissä hämärtämässä totuutta.

Syystä tai toisesta meitä Suomea rakastavia suomalaisia asuu ympäri maailman useita tuhansia. Miksei valtio valjastaisi kelmeän kampanjan sijaan nimenomaan heitä markkinoimaan Suomea nykyisessä asuinpaikassaan? Suomi-kuva välittyisi näin aitojen ihmisten omakohtaisten tarinoiden kautta. MEKin pitäisi vain tuotteistaa tämä naapuripiirissä tapahtuva satunnainen tiedonvaihto maastamme ja samalla tarjota ulkosuomalaisille Suomi-materiaalia sekä oikeat kannustimet.

Perusmarkkinointikeinona toimisi ehkä parhaiten tupperware-kutsujen kaltainen “Suomi Kicks Helluva Ass”-naapuritapaaminen, jossa ulkosuomalaiset myllyttäisivät Suomi-kuvastoa diaesityksin larinparaskemaisesti. MEK tarjoaisi vain siis diaprojektorin ja ulkosuomalaiset paukuttaisivat kotialbumeistaan aidon sisällön.

MEK lyöttäytyisi myös luonnollisesti mahtavien suomalaisten brändien kanssa yhteen ja varustaisi ulkomaille muuttavat suomalaiset suomipakkauksella, johon kuuluisi niin taistelevia metsoja, marimekkoa, sibeliusta, paolaa, jopoa, kullervon kirousta ja kännyä. Näin ulkosuomalaisten uusi koti kaukomailla olisi vuorattu jo alkumetreiltä läpeensä suomalaista ikonistoa muukalaisten ihmeteltäväksi. Samoin MEK järjestäisi kuukausittaiset täydennyskuljetukset paikallisiin ostoskeskuksiin, joista maanmiehemme voisivat noutaa sesongin mukaan kossut, salmiakit, loimulohet ja mämmit illanistujaisten kyytipojiksi.

Ulkosuomalaiset raportoisivat MEK:lle takaisin Suomeen stasimaisen web-koneiston kautta, jossa epäsuomalaisten Suomi-kuvan kehittymistä päivitettäisiin systemaattisesti siihen asti kunnes he lannistuisivat suomalaisten naapuriensa taivuttelun tuloksena ja tulisivat lomailemaan Suomeen. Ja kun näin ennemmin tai myöhemmin kuitenkin kävisi, niin valtio palkitsisi ulkosuomalaista uudisraivaajaperhettä esim. lomamatkalla kanarioille, phuketeille ja muille vastaaville perussuomalaisuuden pyhätöille.

Agitoitujen ulkomaalaisten rantautuessa Suomeen, heistä pidettäisiin aidon välinpitämättömästi mutkattoman tylyä huolta ja varmistettaisiin näin, että he kertoisivat tarinaa aidosti kiinnostavasta kansastamme ja maastamme eteenpäin.


ks. myös Suomen musiikkiviennin oikeoppinen edistäminen

Mökkimatkan optimaalinen pituus Saturday, July 5, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
6 comments

cabin3.jpgStadilaisilla on pisin mökkimatka, kertoo Kauppalehti. Vaikka valtaosalla suomalaisista mökkimatka on alle sata kilometriä, joutuvat helsinkiläiset uskaltautumaan pitkälti Kehä III:sen turvallisen kohdun ulkopuolelle aivan liian usein. Pelottavaa. Voi onnellisia itäsuomalaisia, joilla mökkimatka taittuu vaikka kävellen vartissa.

En ymmärrä tätä lyhyen mökkimatkan unelmaa. Kesämökille siirtyminen on jonossa ajamisineen, karavaanareineen, takapenkin hysteerisine pikkuihmisineen ja mauttomine huoltsikkapitsoineen tärkeimpiä arjesta irtautumisrituaaleja. Vaikeuksien kautta täydellisesti irti arjesta.

Jos mökkimatka kestää alle tunnin, niin eihän sitä siinä ajassa ehdi millään nollaamaan kuuppaansa työelämän ristivedosta. Mitä siitä tulisi jos mökkimatka olisi lyhyt? Ei niin mitään. Herne pyörisi sitten ylikierroksilla ja päässä suhisisi pahimmissa tapauksessa koko mökkiviikonlopun niin, että rantakaislikon kepeä kah-kah-kahina kuulostaisi lähinnä juuri hajoamassa olevan kovalevyn sätkivältä sirkutukselta.

Ei ihme, että itäsuomalaiset ovat niin veemäistä kansaa vuodet läpeensä. Heille arki ja vapaa-aika ovat yhtä ja samaa nykivää horkkaa. Kiitos lyhyen mökkimatkan. Ovesta ulos ja toisesta heti sisään. Mökillä ollaan. Ja voidaan pahoin.

Onnellisia ovat ne, joiden mökkimatka kestää ainakin tunnin tai kaksi. Jos mökkimatkaan ei saa millään vaadittua lepopulssin mittaa, niin ehkä kannattaisi jurnuttaa farkkuvolvollaan aivan ykköstä silmässä tai vaihtoehtoisesti ajaa ympyrää riittävän kauan. Tai hankkia traktori lavalla.

Ehkäpä myös nykyajan moderneissa ja kaikkivoivissa gps-navigaattoreissa pitäisi olla yksinkertainen “Arvo satunnainen vähintään kahden tunnin kesämökkireitti”-asetus. Viikonloppu pelastettu!

Viikon luontokuva #27 Wednesday, July 2, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

Tontun epätoivoinen pakomatka päättyi keskelle nurmikkoa.

“Just joo, kohta varmasti joku kirkuva vekara tulee taas nöyryyttämään johonkin typerään intiaanileikkiin. Toteemipaalua pitäisi esittää. Eikö niillä ole mitään käsitystä siitä, että minä olen täysin todellinen lumikki-ja-seitsemän-kääpiötä-joulupukin-tonttu-hybridi. Päivänselvä juttu. Makaan tässä kipsissä. Jos ne ei huomais.”


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25, #26

Happotesti Monday, June 9, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
6 comments

41.jpgMies jonottaa espoolaisen ja erittäin ajankohtaisen hedelmän mukaan nimetyn ostoskeskuksen tiloissa palvelevaan pesulaan. Häitä pukkaa kuin kilometritehtaalta ja hänen ainoa musta pukunsa ei selvästikään ole toipunut edellisten karkeloiden tuoksinnasta. Se on pestävä. Ja kun ei voisi vähempää kiinnostaa. No, hyvän asian puolesta prässäykset kuntoon, sillä kyllähän sitä pitää olla komeana jos joku osoittaa yhä uskovansa avioliittoinstituutioon näinä epäsuhteiden kiikkerinä aikoina.

Viivähtävän hetken mies harkitsee toisen mustan puvun ostamista. Olisihan siinä etuja – uusi musta puku olisi pitkään vielä puhtaampi kuin tämä, hänen uskottunsa jo kymmenien vuosien takaa. Mutta toisaalta, mitä järkeä on omistaa kahta mustaa pukua, sillä nehän ovat molemmat mustia?

Miehen edessä jonottaa selkeästi aito gentlemanni – trimmattutukkainen, kevyesti tropiikin hedelmiltä tuoksuva siistikuosinen vanhemmanpuoleinen mies. Tulee tämän vanhemman miehen vuoro.

– Pitäis parit byysat saada huomiseksi, tämä heilauttaa karstaisella bassollaan.

“Selvä, mutta nämähän näyttävät olevan vallan laadukasta räätälintyötä. Tiedättekö kenties mistä materiaalista nämä on tehty?”, nuori kesäharjoittelijatyttö kysyy posket hehkuen ja suu hangonkeksinä juuri niin kuin hänelle on opetettu.

– …tä, …tä, no ihan tavalliset housuthan nämä on, vanhempi mies töksäyttää.

“Selvä, mutta katsokaas, koska näissä ei ole tuoteselostetta emme voi varmuudella tietää mistä materiaalista nämä on valmistettu, pyytäisin teitä allekirjoituksellanne varmistamaan, ettei ole sitten meidän vika jos vaatteenne sattuvat pestäessä viottumaan. Tokihan aina teemme parhaamme ja erittäin harvoin tuskin koskaan – eiminunkohdalleniainakaankoskaanolemitäänsattunut – mitään sattuu, sillä olemmehan pesemisen ammattilaisia, mutta kaiken varalta siis…”, nuori kesäharjoittelijatyttö jatkaa posket nyt punaa jo kirkuen.

Vanhemman miehen takaraivoa tarkastellen kiukun puna nousee hänen niskaansa pitkin nopeammin kuin Ikean haalean metakokiksen vaahto. Tämän arvatenkin matinkyläläisen raksakundi-hookooblöö-merimies-ahtaajan kuuppa on tulessa.

– Ei se allekirjoitus velvoita mitään, kyllä minä tiedän, minä olen ju-ris-ti ja olen vetänyt kaltaisianne yrityksiä raastuvassa kölin ali leväkeuhkoisina kerran jos toisenkin, vanha herra meuhkaa. Hän on selvästikin ottanut omasta mielestään tärkeän tilanteen haltuunsa ja päättänyt näyttää viattomalle tyttöparalle, että täältä pesee pykäliä ja nöyrää elämänviisautta.

“Selvä”, tyttö jatkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän on mahtava, teflonia. Vanhempi mies tärisee puolimessiaanisessa tilassa ja on ilmiselvästi valmis latomaan toisen täysilaidallisen arsenaalistaan “Kuinka päteä mitättömissä arkielämän tilanteissa ventovieraiden kustannuksella ja samalla tehdä itsestään täysi pelle.”

“Jos nyt kuitenkin saisin teidän nimenne tähän kuittiin, mikä se nyt olikaan?”, tyttö jatkaa.

– PENT-TI…NAT-SCHINS-KOFF, mies huutaa.

“Anteeksi, voisitteko tavata? En ihan saanut…”

Mies latoo pyhän etunimensä kirjaimet yksitellen suustaan kuin takkaa rakentaisi, sillä nimenomaan se etunimihän tässä olikin se vaikeampi: “P-E-N-T-T-I”

Yhden miehen show jatkuu, kanssajonottajien avuliaat kehoitukset miehelle viedä vaatteensa muualle niin kuin olisi jo jättää tyttöpolo rauhaan tai pesulan vanhemman työntekijän kompromissiehdotukset eivät vanhemman miehen tahtoa horjuuta. Hän on päättänyt tuhota juuri tämän pesulan, sillä hän on siihen pystyvä.

“Käräjillä nähdään”, hän iskee viimeisen niittinsä. Pesulanväki katsoo epäuskoisena kun tämä asiakaspalvelun happotesti jättää byysansa pesuun ja töksäyttelee tiehensä. Olisihan siinä voinut käydä pahemminkin.

Viikon luontokuva #26 Saturday, June 7, 2008

Posted by Sami Oinonen in status quo.
2 comments

“Miksi minä olen yksin täällä rannalla, kun kaikki muut ovat jo vedessä? Kuittailleet laiturista jo kuukauden. Johtuukohan se nimestäni? Varmaankin. Kiitti paljon isäntäni.”

Yksinäinen purjevene pohtii tukalaa tilannettaan Kivenlahden satamassa.


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24, #25

Täydellistä hammasharjaa etsimässä Wednesday, June 4, 2008

Posted by Sami Oinonen in design, kuluttaminen.
2 comments

tooth-problem.jpgTapasimme jälleen kerran pienessä “Lounasinnovaatiot, nuo Suomen tulevaisuuden kilpailukyvyn kulmakivet”-ryhmässämme. Tällä kertaa pohdimme ihon- ja suunhoitoon liittyvien henkilökohtaisten hygieniatuotteiden kertakäyttöistymistä.

Näinä muovisina päivinä mikään juuri ei kestä mitään. Ennen, Rajamäen Rykmentin aikoihin, esimerkiksi partaveitsi ja jopa partavaahtokin siirtyivät isältä pojalle, sukupolvelta toiselle, miehisyysriittinä juhlallisin olalleläpsyttelymenoin. Nyt hyvä jos partakoneen tinamoottori kestää sirisemättä vuottakaan.

Ja entäs hammasharjat. Ne ovat aina olleet kertakäyttötuotteita. Niiden kehitys on ollut yhtä evoluution lähtökuopissa kituuttamisen juhlaa.

Hammasharja on tuotekategoria, jota ei ole juurikaan innovoitu tuhanteen vuoteen. On lähdetty siitä olettamuksesta, että varsi ja nippu harjaksia riittänee ja kestää aikansa, jonka jälkeen väline kierrätetään mopon hienoharjaksiseksi puhdistuvälineeksi sinne vanhojen mattojen ja t-paitojen joukkoon. Niinpä hammasharjoissa on nähty aikojen saatossa vain näennäisiä parannuksia. Varsissa on siirrytty sormista, puutikun kautta muovijohdannaisiin ja harjaksista kynsien ja nailonin kautta jopa titaaniin.

Näennäisinnovointia on toki hieman tapahtunut. Tässä kategoriassa oma lukunsa on nuo värkkifriikkien värisevät sauvat, sähköhammasharjat, joissa on käyttö- ja konfigurointiopasta tiiliskivellinen ja vähintään tuhat ja yksi ominaisuutta vaikka vain tarvitaan yksi. Se, joka tähtää hampaiden puhdistamiseen käden koukistajalihasta kramppaamatta.

Mutta mikseivät hammasharjatkin voisi siirtyä isältä pojalle? Miksei kukaan valmistaja ole tuonut markkinoille sellaista hammasharjaa, jonka metallisen varren voisi lahjoittaa isältä pojalle niin kuin silloin ennen ja johon tarvitsisi ostaa kestävää kulutusta hyvin sietäviä harjapäitä vain yksi vuosikymmeneen? Ja mikä parasta, tätä vartta pitäisi voida toki käytää muuhunkin kuin suuhygieniaan. Ruuvimeisselinä, partaveitsenä, radio-ohjattavan auton kauko-ohjaimen katkenneen antennin korvikkeena jne. Yksi varsi ja vaihdettavin kärkikappalein mitä moninaisempia käyttötarkoituksia. Periaate, joka toimii.

Ja olisihan tietysti hyvä, että varsi kommunikoisi optimiharjauskulmat ja indikoisi kärjen vaihtovälin lähestymisestä pienin herkin äänimerkein ja että sitä varattaisiin harjaus- ja kiertoliikkeellä.

Toimii. Tarvetta on. Tuotantoon!


Aiemmin: Sami etsii täydellistä t-paitaa, läppärilaukkua, rannekelloa

Ekoluksusta Sunday, June 1, 2008

Posted by Sami Oinonen in design, kuluttaminen, tee-se-itse.
add a comment

Olen viime aikoina palannut kertakäyttöisten kahvinsekoittimien keräämisen kiehtovaan maailmaan.

Tämä harrastuksistani parhain kuihtui taannoin samaa tahtia kuin rakas kansallinen lentoyhtiömme napsi natsoja lojaliteettikortistani. Sillä kyllähän sitä maailmaa piti kiertämän, jos mieli mitä moninaisempia sekoittimia kerätä. Niin on köyhää kertakäyttöinen kahvilakulttuuri koto-Suomessamme.

Ja kahvinsekoittimiahan ei kannata kerätä tyhjänpantiksi. Niistä on monien käyttöesineiden raaka-aineeksi, himmeleistä kauniisiin valaisimiin.

Kuvan lievästi sanottuna ekopäheä Spoon-kattokruunu on portugalilaisen Studio Verissimon näkemys siitä, mitä muutaman vispauksen jälkeen hukkaan heitetyillä sekoittimilla voi parhaimmillaan tehdä. Toinen vaihtoehtohan olisi sekoittaa kahvi sormin tai lopettaa kahvinjuonti tykkänään. [via]


Aiemmin sarjassamme “Tyylivalaisin se lämmön tuo”:
Avaruusmeduusa, Sydän, Kukka, Steampunk, Enkeli, Titanic, Ase, Imuri, Lampputuoli

Mike Patton on täällä. Kesä pelastettu! Tuesday, May 13, 2008

Posted by Sami Oinonen in überkuul, musiikki.
7 comments

mike-patton-has-an-opinion.jpg
Elämäni valo, Mike Patton, vierailee jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen Suomessa. Ja missäs muualla kuin Ilosaarirockissa. Voe mahoton! Ja tällä kertaa italialaisia iskelmiä suuren orkesterin kanssa esittävällä Mondo Cane-projektillaan. Ehdottomasti vuoden tärkein ja oleellisin tapahtuma kaikkien musiikkia rakastavien mielissä. Odotettavissa yhtä legendaarista, mutta ehkä hivenen hillitympää mäiskettä kuin herran aiempi Ilosaarirock-vierailu vuodelta 2000 Fantomas-kohkaamisbändillään.

__

[Ilosaarirock: Mike Patton – Mondo Cane & Ilosaarirock Sinfonietta]

Värkkioptimismi, pihakeinu ja Kelju K. Kojootti Monday, May 12, 2008

Posted by Sami Oinonen in tee-se-itse.
add a comment

Ostimme köörissä naapurille syntymäpäivälahjaksi pihakeinun. Sellaisen, jossa kokoamiseen käytetty aika on kääntäen verrannollinen keinun jälleenmyyntihintaan. Päädyimme näin varsin huokeahintaiseen Suomisoffan “Tuhraa tiimissä päivä, tarvikkeet saat eurolla”-tee-se-itsellesi-helvettipakettiin.

Perinteisen “Mies ja miehisen työn pyhä liitto”-koulukunnan oppien mukaisesti tartuimme tehtävään hämmentävän elastisuuden tilassa (vappuaattona), vaikka alkuperäinen suunitelmamme oli kokoontua koostamistalkoisiin kunnianhimoisesti Vapunpäivänä klo 06.

Siinä iltahämärässä muttereita ja lankunpätkiä ensi kertaa tutkiskellessamme, totesimme kuin taikaiskusta yhteen ääneen, kuin niin olisi aina ollut tarkoitettu, että ” aarschh… ja tässähän ei mitään ohjeita lueta”. Ja kukapa olisikaan halunnut ensimmäisenä olla myöntämässä, että:

  1. noin tuhatosaisen keinun kokoaminen ilman ohjeita on ns. harvinaisen syvältä,
  2. lähin pihakeinua muistuttava kunkin itse aiemmin rakentamansa kyhäelmä on korkeintaan kolmen palan legohimmeli,
  3. vappuaattona lienee parempaakin tekemistä kuten esimerkiksi legendaaristen F1-ohitusten analysointi youtuben suosiollisella avustuksella
  4. on itse asiassa pimeää, kellään ei ole lamppua ja näin ollen tulemme todennäköisesti örveltämään kiikun mutterit kaakkoon ja tiikkipuitteet skraaduille.

Nielimme sanattomat epäilymme mallakseen ja tartuimme tehtävään tutun “Miesryhmädynamiikka ja työnjako”-oppien mukaisesti. Kahden konsultoidessa toisiaan mutterimeren saloissa, kaksi etääntyi hankkeesta mukamastärkeään oluenhankintaan, vain yhden keskittyessä varsinaisen työnteon jäsentämiseen. Ei liene epäilystäkään siitä, kuka tämä vastuunsa tunteva yhteisön majakanlamppua kiertävä tulikärpänen oli.

Lievän alkuhämmennyksen jälkeen pihakeinun kokoaminen huipentui liukuhihnamaiseksi työvaiheiden monotoniaksi, jota ei juurikaan auttanut pihan laidalla kirkuva ja kaikkea systemaattisen kritiikittömästi kommentoiva epämääräinen bändärikatras.

Lopulta pihakeinu oli valmis, vaikkei sitä hämärässä juurikaan erottanut muista pihan puurakennelmista. Miesryhmä tunsi onnistumisen iloa, sillä kaikki olivat selvästikin ylittäneet itsensä ja pihayhteisön odotukset. Muutama mutteri jäi yli, mutta ne päätettiin yksissä tuumin polkea jontkaan, sillä kuka niitä kaipaisi. Olihan muttereita keinussa jo satamäärin.

Pohdimme saavutuksemme syvämerkitystä loppuillan, sillä olimme liikuttuneita, jälleen kerran, siitä miten miesmäinen värkkioptimismi oli taasen näyttänyt oleva se ainoa järkevän tekemisen peruskivi. Täydellisen hurmeisen värkkioptimismin vallitessa käyttöohjeita ei tarvita, ei siksi etteikö mies nyt lukea ymmärtäisi, eikä siksikään että miehen tarvitsisi jotain vaikkapa vastakkaiselle sukupuolelle omasta erinomaisesta palikkatestikyvystään todistella, vaan siksi, että mies on yksinkertainen olento, joka tykkää mäiskiä itseään halolla päähän kunnes havahtuu, että itse asiassa kirveellä onnistuu paremmin.

Yrityksen ja erehdyksen ja siihen liittyvän mukamasälyllisen pohdiskelun kautta jopa erittäin luotaansatyöntävistä arkisista askareista tulee näin varsin hauskaa ajanvietettä. Sellaisista askareista, joihin pihakeinun kokoaminen kuuluu ehdottomasti ja nimenomaan siinä segmentissä, jossa körötellään paritalonpuolikkaan, golfkentän ja kauppakeskusken pyhässä kolmiossa farkkuvolvolla tuulipuvut suhisten.

Miesmäisen värkkioptimismin suurimpia tähtiä on erään tutun terävän analyysin mukaan muuan Kelju K. Kojootti, tuo Texasin aavikoilla helvetinkoneitaan tiukkalihaisen Maantiekiitäjän kiinnisaamisen toivossa häksäävä surullisen hahmon koiraeläin.

Kelju K. ei koskaan lannistu, vaikka kaikki hänen raketti-, loukku- ja linkoviritelmänsä lopulta laukeavat hänen omaksi tuhokseen. Hän yrittää aina uudelleen. Ja näin tekevät myös kaikki ne ylpeytensä seipäitä tuskin nielevät miehenpuolikkaat, jotka eivät vieläkään ole saanut digiboksejaan ohjelmoitumaan mamman eeärrien ja greynanatomioiden bittivirroille.

Tulee päivä, jolloin yritys tuottaa onnistumisen aivan kuten Kelju K. Kojoottikin on kiitäjänsä nappaava. Kai.


kuva: IBM 36075 console, geoff lambert

Sano se suomeksi Sunday, April 20, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
1 comment so far


Sano se kuin kone. Ja pamauta viimeinen naula arkkuun.

ks. myös

Elonkorjuu, valo ja tv Monday, March 31, 2008

Posted by Sami Oinonen in brändit, kuluttaminen.
3 comments

devils20harvest2wd3.pngMinulla ei ole sinänsä mitään markkinointia vastaan niin kuin se manifestoi itseään näppärän mainonnan avulla. Mutta harvoin tulee vastaan yhtä hämmentävää keitosta kuin Philipsin webmainos, jossa arvatenkin yritetään kaupitella jotain nykyistä pyhän lehmän korviketta olkkarin valonlähteeksi.

Olen jo tässä vaiheessa vuotta vakuuttunut siitä, että tämän parempaa huuruista mainosta ei voi tulla enää tänä vuonna vastaan. Mahdotonta. Vaikka onhan tässä tangomarkkinat ja Pekingin olympialaiset vielä edesssä. Mainos galvanoi kuupan jokaisella ruudullaan:

Ennen vain ikkuna maailmaan – TV on nyt ikkuna sieluusi – Yksinkertaisuus viettelee sielun valon lailla – Viettele minut valolla.

Philips Aurea, sinänsä erittäin eteerisjumalallinen nimilöydös. Jälleen kerran. Mutta mitä tuo kaikki tarkoittaa? Sen lisäksi siis sitä, että Philips ottaa kantaa näinä maallisina aikoina sielun olemassaoloon. Sopii minkä tahansa kulutuselektroniikkayrityksen virkaa toimittavan henkisen kasvattajan agendaan. Aivan siihen tähtitavoitteeksi yhteiskuntavastuun rinnalle vuosikertomusta komistuttamaan.

Miksei mainonta voi olla kuten ennen? Suoraviivaista ja absoluuttisen tehokasta. Maitoajanoon-Ostalelulapselle-Mämmiätuskaan-tyylistä. Miksi asiat pitää verhota niin kryptisiin sanaleikkeihin ja pseudoälyllisiin mukamasmerkityksiin, että päähän koskee jo ilman sitä mahdottoman säkenöivää tv-vastaanotinta?

Miksei mainonta voi olla yksinkertaisesti sellaista kuten kuvassa:

“Pirun pelloilta – Marijuana, Helvetin Pötkylä – Syntiä, hulluutta ja kiimaista irstailua. ”

Kaartelematonta, totta ja jännittävää. Toimii.

Kuolematon II Thursday, March 20, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
2 comments

greddy-350z-twin-turbo-kit.jpg
Automatkalla. Pienimuotoista lomaa havaittavissa. Ja koska länteen ollaan pyrkimässä mies pyöräyttää soittimeen Bo Kaspersia ja hellii itseään kohtuullisen megaisella lohkolla fasumariannea, parasta makunystyrähuttua sitten riisipuuron, ruisleivän, maustekurkun ja kahvin makuyhdistelmän.

Autonrenkaiden nastat rallattelevat ratatatat-viestiään Tiehallinnolle tieverkostomme urautuneesta tilanteesta. Aurinko mollottaa, vauhti on vakiota ja muumit seikkailevat takapenkillä.

Mutta…mies havaitsee kilometrin päässä edessään ongelman.

Jono.

Ilman mitään näkyvää syytä kymmenet autot matelevat kuin kamelikaravaani Saharan sysikuumilla aavikkopoluilla. Ja samalla nopeudella arvatenkin.

Mies ei kuitenkaan huolestu, sillä hänen mieltään lämmittää kyltti ohituskaistan alkamisesta. Ei aikaakaan ja hän on saavuttanut letkan viimeisimmän ja valmistautuu väistämättömään matkansa rikkumattomaan jatkamiseen ohituskaistalla.

Mutta ei…Kaista alkaa ja käy niin kuin aina, ja kuten vain Suomessa voi käydä. Kuin yhteisestä käskystä kaikki edellä ajavat lisäävät vauhtia lebensraumin laajentuessa. No mutta totta kai. Mutta kukaan ei ohita ketään. Kaikki vain kaasuttavat. Ketään ei saa päästää ohi. Ei ketään, vaikka moottori menisi.

Miehellä keittää kuusinolla. Hän survaisee tallan lattiaan, BAU!

V8 murahtaa mahtavaan laukkaan. Jylinä on kuin tuhansien villiponien kavioiden kumu Montanan ruovikoissa. Tämä on hänen Little Bighorninsa, tämä on hänen taistelunsa, jyrkkä vastalause järjettömille ohituskaistoille.

Mies ohittaa voitonriemuisena auton toisensa jälkeen. Siitäs saavat nuo nissaneissaan sääliautomaatteina kyyhöttävät virkamiesautolijat. Nillittäjien kasvot vääntäytyvät irvokkaaseen epätoivoon heidän huomatessaan jylisevän juggernautin paahtavan ohitsensa.

– Hah-hah-hah, tämä on minun tieni, pois alta, miehellä on hauskaa.

Ohituskaista on loppumassa. Miehen polvilumpio kamppailee paikastaan, kun hän painaa kaasupoljinta heikkopäisenä.

– Vielä tässä ehditään muutamasta, hän ajattelee tietäen, että niin kuin aina ohituskaistan loputtua edessä ajavat vetävät liinat kiinni vauhdin taantuessa sunnuntain lakkaretkeksi pitkospuilla. Vielä viimeinen auto…ja samassa:

BLINK ja VHUUuuMM!!!

Punainen tulipallo peittää pimentyneen maiseman. Kuuma aalto pyyhkäisee auton läpi. Kulmakarvat kääntyvät pennepastaksi. Marianne sulaa reisille. Sydän loikkaa lyönnin ja toisenkin.

– Mikä, mikä, mikä…, mies ihmettelee.

“Kännykkä räjähti”, huudahtaa miehen parempi puolisko, tuo automatkojen oiva kartturi. Molemmat katsovat naisen kättä. Ei räjähtänyt.

Ja samassa miehen tikapuuhermosto tuottaa ainoan oikean päätelmän. Aiemmin nähty kyltti poliisin tehovalvonnasta + tienlaidassa noin kilometrin välein toljottavat valvovat silmät tarkoittavat sitä, että hänhän taisi saada sakon. Automatico. Kiva kiitti hei ja kassan kautta kotiin.

– Voi moderni särki ja lobotomia, punasilmäinen totuus on minut rikkeestä yhyttänyt.

Hän näkee jo lähipäivänsä bitteinä edessään. Nöyryyttävä käynti poliisiasemalla, jossa nuorempi konstaapeli hissakainen näyttää valvontakameran kuvan, jota ei käy kiistäminen.

“Kaikkitietävän silmän edessä, myönnätkö rikkeesi?”, konstaapeli kysyy jo tietäen.

– Armoa, minä en ole koskaan saanut ylinopeussakkoa. En koskaan. Olen teiden ritari – hajuton, mauton, väritön. En kyttää, kiilaa enkä kaahaa. Kaasupoljintakin vain kutkuttelen, mies kiemurtelee.

“Ja paa-askat, puhu mitä puhut, mutta silmässä on totuus ja se on karu, koruton ja tässä.”

Mies näyttää seipään nielleeltä. Hän kuitenkin teeskentelee, sillä poliisi ei tiedä, että mies oli kerran kesällä yks ja kaks kaasutellut Töölön mukulakivet ruvelle holtittomalla ajotyylillään, ja vielä räkinyt ikkunasta. Ja vielä nauttinut siitä.

Hah, voitto kotiin.


ks. myös Kuolematon

5947 songs, 17.7 days, 33.55 GB Sunday, March 9, 2008

Posted by Sami Oinonen in musiikki.
10 comments

goodbye-cds.jpg
Hyvästi CD-levyt. Kirpparille mars.

Ongelma ja eräänlainen ratkaisu Thursday, March 6, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

multiple-device-ownership.jpg
Toimittajan työ näyttäisi olevan joskus hieman haastavaa, sillä aina ei voi olla varma, että se ensimmäinen tallennin toimii, tai toinen, tai kolmas…Niinpä tärkeiden messiaanisten sanojen tallentamisen varmistamiseksi kannattaa harjoittaa reaaliaikaista varmuuskopiointia kuvan naistoimittajan osoittamalla tavalla.

Toimittajan painajaismaisesta vaelluksesta keskellä monenkirjavien digivärkkien kertoo kaiken tämän ylläolevan kuva-arvoituksen kommenttiosion vuodatuksista parhain:

I work for a multi-platform news agency. I have to usually carry at least three devices. Camera for videotaping, audio recorder, and sometimes a big flash mike. It’s not as seamless as you might assume. Audio quality on the camera isn’t studio quality, sound on audio recorder too hot if you’re too close … yada fucking yada. It is a pain in the ass, or more specifically, a pain in the neck and shoulders.

Sääliksi käy.

Lentäminen olohuoneessa sallittu Tuesday, March 4, 2008

Posted by Sami Oinonen in design.
add a comment

philip-grass-accelerate.jpg
Muotoilija Phillip Grassin Accelerate-sohva on lennokkaan näköinen kapistus. Sohvan toisaalta jykevä ja puolikarvaisen linjakas ja toisaalta kyberneettisen retrofuturistinen muotokieli puhuttelevat kaikkia meitä, jotka haluamme istua aina lentomatkoillamme ikkunapaikoilla noiden massiivisten suihkuturbiinien korviahuumaavaa hiljaista huminaa ihaillen.

Accelerate on tuollaisenaankin sinänsä ok, mutta ehkä metallinen sohva ja nimenomaan alkuperäisistä suhkuturbiineista olisi kätevämpi, ja ainakin miehekkäämpi, vaihtoehto. Käytännöllisempikin, sillä tonnien painoista sohvaa ei tulisi kovin hanakasti hetken trendien mielijohteesta vaihdettua johonkin mukamasehompaan. Isältä pojalle.

[Phillip Grass via] ks. myös Lockheed Lounge-alumiinidivaani ja AvionArt DC-3-toimistopöytä

Volvojen toinen elämä Saturday, March 1, 2008

Posted by Sami Oinonen in brändit.
2 comments

volvo-740-gl-in-krabi-thailand.jpg
Minne katoavat kaikki tyylikkäät laatikkokasari-Volvot, sellaiset kuten esimerkiksi kuvan Volvo 760 GLE? Thaimaahan, maahan, jossa ko. automerkkiä vielä arvostetaan.

Thaimaalainen ruoka Tuesday, February 26, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
2 comments

eat-me.jpg
Thaimaa-turnee jatkuu. Olen tutustunut kosolti paikallisen kulinarismin helmiin niin kuin vegeihminen vain voi. Tiivistetysti mielipiteeni on:

Thai Curry kasviksin ja riisi on siis ihan jees. Kerran. Muttei jokajumalan aterialla.

Ylikansallista Sunday, February 24, 2008

Posted by Sami Oinonen in brändit.
2 comments

ronald-mc.jpg
“Isi, kuka tuo pelle on?”, kysyy poika kummissaan ja osoittaa keltapunanuttuista hahmoa sormellaan.
– Se on amerikkalaisen ylikansallisen pikaruokaketjun maskotti, sellainen samanlainen julma klovni kuin Stephen-kirjailijan tarinassa, josta kerroin taannoin, pojan henkinen majakka vastaa valistaen.
“Ai hui, tuokin vaanii siis lapsia katukaivoista”, poika vapisee.
– Nimenomaan, ja siksi tuossa ravintolassa emme koskaan tule asioimaan.
“Ja ei varmaan tulla niin”.
– Ja nyt Starbucksiin, isin kahvihammasta kolottaa.
“Jipii, otatko taas sen daboltoollatten ja minulle vaniljamilksheikin?”
– Ja tottamooses.


kuva: Ronald McDonald, Ao Nang, Thaimaa

Viikon luontokuva #25 Thursday, February 21, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
add a comment

john-deere.jpg
Laskuveden aikaan ihmiset veneisiin traktorilla, East Railey Beach, Thaimaa


Viikon luontokuva #1, #2, #3, #4, #5, #6, #7, #8, #9, #10, #11, #12, #13, #14, #15, #16, #17, #18, #19, #20, #21, #22, #23, #24

Kuuma, kuumempi, Thaimaa Monday, February 18, 2008

Posted by Sami Oinonen in bizarre.
2 comments

shooting.jpg
Olen päättänyt ryhtyä matkaopaskirjailijaksi. Tyylisuuntaa hakiessani olen katsastellut melko tarkkaan oppaita Lonely Planetista maineikkaisiin Mondon oppaisiin. Ensimmäiseksi kohteekseni olen valinnut nyt erittäin suositun Thaimaan.

Aikani maassa kierreltyäni olen jo valmis tarjoamaan maistiaisia oppaastani. Tyylisuunnaksi valitsin itselleni hyvin tärkean teinivuosieni henkisen heräämisen eepoksen, Linnunradan Käsikirjan Liftareille. Sen viitoittamalla tiellä minulla ei ole maasta muuta sanottavaa kuin:

Enimmäkseen kuuma.

Hmm…no ehkei tuolla aivan voiton puolelle päästä. Kunnon matkaoppaan hengessä täytynee tarjota myos joku suositus. Siis uusiksi:

Enimmäkseen kuuma. Ei sovellu valkoiselle miehelle.

Noh-niin. Tuohon voisin olla tyytyväinen.


kuva: Aika ei käy lomalla pitkäksi. Harrastetoimintaa Ao Nangissa, Etelä-Thaimaassa.